Immersiivinen Depth of Discharge (2021) kääntää 1700-luvun valistuksen aikaisten näytösten viettelevän, kiehtovan taian abstraktiksi tutkielmaksi yhdeksän eri sähkömittausyksikön juurista. Filmi on osa Dijkmanin laajempaa projektia ja teossarjaa, joka kuvaa, miten sähkö luonnontieteenä on liitetty 1700-luvulta lähtien valistuksen ihanteisiin.
Vaikka sähkö on kiehtonut ihmisiä varhaisesta sivilisaatiosta lähtien, sen tieteellisiä ominaisuuksia alettiin ymmärtää kunnolla Euroopassa vasta valistuksen aikana. Alkuun sähkö miellettiin viihteeksi ja taikuudeksi; yleisölle järjestetyt näytökset eivät selittäneet ilmiötä tieteellisesti, vaan tekivät siitä näyttävää spektaakkelia. Depth of Discharge palaa hetkeen, jolloin sähkö oli näkyvää toisin kuin nykyisin, jolloin suurin osa sähköisistä prosesseista on piilotettuja ja miellämme ne enemmän tai vähemmän itsestäänselvyyksinä.
Depth of Discharge on toteutettu korkeajännitteisen elektrofotografian avulla, ja Dijkman on hyödyntänyt kosketusnäyttölaitteista tuttua, tinapinnoitetusta levystä valmistettua purkauslevyä kuvatessaan teknologiaan ja energiankäyttöön liittyviä, sähkövarauksellisia materiaaleja ja esineitä, kuten mineraaleja, litiumia, hiiltä, piirilevyjä, kuparijohtoja ja mobiililaitteita. Teoksen äänimaailma on sävelletty eri taajuuksilla tapahtuvien sähköpurkausten tallenteista. Dijkmanin käsittelyssä sähköstä tulee mikroskooppisen, sähköisen vuorovaikutuksen kautta näkyvä toimija, joka omaksuu lähes animistisen luonteen.
Marjolijn Dijkman (s. 1978, NL) asuu ja työskentelee Brysselissä (BE) ja Saint-Mihielissä (FR). Hänen praktiikkansa hyödyntää monialaisesti ja tutkimukseen pohjautuen elokuvan, valokuvan, kuvanveiston ja installaation keinoja keskittyen kulttuurin ja muiden tutkimusalueiden risteyskohtiin. Dijkmanin teoksia voidaan pitää eräänlaisena spekulatiivisena fiktiona; ne perustuvat osittain tosiasioihin ja tutkimukseen, mutta usein mielikuvituksen piiriin tuotuna.
Näyttely on saanut tukea Museovirastolta.
