Skip to main content

Verkkojulkaisu

Handle with Care

SALI / SAL / ROOM 1 Panu Savolainen

FI

Dialogi

(joka tapahtui tuntemattomassa paikassa tarkemmin määrittämättömänä, ajan mittakaavat ylittävänä hetkenä)

Myro: Näetkö, viimein olemme valossa?

Aristofanes: Näen värejä, muotoja, esineitä. Minne olemme joutuneet?

M: En tiedä. Nämä ovat toisenlaisia kuin esineet viimeksi valoa nähdessämme. Esineitä, joita nyt huolella hoivataan kaikilta pieniltäkin kulumilta. Joskus ne ovat kokeneet säälimätöntä väkivaltaa.

A: Mitä tarkoitat?

M: Katso tuota valtavaa, nahkaa muistuttavaa pintaa, joka on hangattu ja runneltu ruvelle! Teos on tehty lukemattomia kertoja uudelleen, kuin palimpsesti. Sitten, yhtäkkiä joku on tullut ja ottanut sen huomaansa hoivattavaksi. Yhdessä taianomaisessa hetkessä suhde esineeseen on muuttunut.

A: Puhut totta. Nyt minäkin näen. Näen jotain, joka muistuttaa niistä hyytävistä painepesureista, joita ihmiset käyttävät joskus puutarhoissaan ulkokalusteita puhdistaessaan. Nuo spiraalimaiset jäljet!

M: Ja nuo sorkkaeläinten sarvet ovat joskus kuuluneet joillekin eläville olennoille. Niiden elämää kannatteli väkivaltainen hoiva, joka päättyi väkivaltaiseen kuolemaan. Nyt niiden viimeisiä näkyviä jäänteitä hoivataan koskemattomuuteen asti. Eikö tämä ole sietämättömän ristiriitaista?

A: Olet liian kriittinen. Tuolla tavalla mekin rakentelemme. Käytämme kuolleiden organismien osia asumuksiimme ja taiteeseemme. Joskus koristelemme materiaalein, jotka on tehty satoja miljoonia vuosia sitten kasvaneiden metsien ja merieläinten aineesta. Minä itse pidän kirkkaansinisestä.

M: Niin, tämä tässä ympärillämme on jonkinlainen kairos, otollinen ajanhetki. Aika pitää huolen siitä, että kaikki lopulta katoaa.

A: Uskotko, että tämä kaikki katoaa? Kuinka kauan ihminen kykenee ehkäisemään luonnonvoimien, kulumisen ja katastrofien vääjäämätöntä vaikutusta tähän mitä näemme?

M: En tiedä, mutta ajattelen, että nämä kaikki esineet ovat salattuja esipuheita ajan olemukseen. Jotkin niistä esittävät prosessia, kuin jotain koko ajan tapahtuisi, mutta vangitsevat tämän vaikutelman näennäisen staattiseen olomuotoonsa. Vääjäämätön tuho etenee joidenkin kohdalla nopeammin, toiset sinnittelevät ja tavoittelevat ikuisuutta.

A: Ajatteletko siis, että näihin esineisiin kohdistuva hoiva on taistelua aikaa vastaan?

M: Ajattelen, että hoiva on ajan kulumisen hyväksymistä, hellävaraista sopeutumista aineellisen todellisuuden reunaehtoihin. Tämä kaikki on ehkä ihmisten taiteeksi kutsumaa ainetta ja aineen kokemisen tapaa.

A: Minua kummastuttaa, että nuo esitetään ihmisten tekeminä. Yhtä lailla kaikki nämä materiaalit, joista osa on muodostunut hyvin kauan sitten, ovat tehneet tämän taiteen. Ja mekin olemme sen tekijöinä. Kun muinoin kirjoitin komedian Ornithes, Linnut, ei näistä tekijyysasioista ajateltu ollenkaan näin itsekeskeisesti. Ei ole mitään uutta, kaikki on jäljittelyä, mutta kaikki vanha syntyy hieman uudenlaisena, ei koskaan aivan entisenkaltaisena.

M: Emme mekään säily samanlaisina. Nyt roikumme tässä hamaan tulevaisuuteen, taiteena, kunnes meistä tulee jotain muuta.

A: Sen komedian kirjoitettuani muutuin linnuksi, tai siltä ainakin tuntui. Ja sitten minusta tuli taidetta, tahtomattani. Ja pian on aika siirtyä taas uuteen olomuotoon.

M: Jos päädymme mereen, mikä on todennäköistä, joutunemme kalkkikivenä betonin raaka-aineeksi. Ehkä noiksi betonisiksi päähineiksi, tai joksikin senkaltaisiksi.

A: Tiedätkö, tuo on pelottava ajatus! Tässä on hyvä olla, kunnes hetkellinen esilläolo näyttely-yleisölle taas päättyy ja meidät viedään takaisin taidevaraston pimeyteen.

M: En erityisesti ikävöi sitä pimeyttä kanssasi, siitäkään syystä, että sinun tekstisi yhä elävät, kun omani ovat maatuneet ja tulen nieleminä joutuneet unohduksiin ajat sitten. Vain joitakin rivejä on jäljellä. Olen katkera. Nautin siitä, että nämä ihmiset hetken, hämillään pällistelevät meitä, niin pääsen irti muinoisesta elämästäni ihmisenä. He miettivät olemmeko aitoja, aivan kuin sillä olisi jotain väliä.

A: Ymmärrän sinua, mutta en voi jälkivaikutukselleni mitään. Nyt nauran, kun teosteni riveihin syväupotetaan mitä ihmeellisimpiä metaforia ja konnotaatioita! Minähän vain kopioin, hauskuutin, en ajatellut mitään sen ihmeellisempää. Aitoudesta ajattelen, ettei sellaista voi olla. Tai sitten aivan kaikki on aitoa.

M: Onko tämän nyt tarkoitus olla sokraattinen dialogi vai ihan tavallinen keskustelu? En aina pysy kärryillä ajatuksistasi.

A: Aivan tavallinen keskustelu! Ottakaamme malja Juhani Harrille, joka meitä hoivasi ja lopuksi sulki tähän lasilaatikkoon. Sano joo!

M: (hiljaisuus)

 

*

Panu Savolainen (FT, arkkitehti) toimii arkkitehtuurin historian ja restauroinnin apulaisprofessorina Aalto-yliopistossa. Hän on tutkinut viime vuosina erityisesti keskiajan arkkitehtuurin historiaa ja puurakentamista ja vetää useita eri arkkitehtuurin historian kysymyksiin liittyviä tutkimushankkeita. Yhteiskunnan tasolla Savolainen on nostanut laajasti esiin ihmisen asemaa yhtenä rakentavana eläinlajina, joista ainoana resurssien käyttö on siirtynyt laajamittaisesti kestämättömään mittakaavaan.

SVE

En dialog

(som fördes på en okänd plats vid en obestämd tidpunkt bortom tiden)

Myro: Ser du, vi är äntligen i ljuset?

Aristofanes: Jag ser färger, former, föremål. Var har vi hamnat?

M: Vet inte. De här föremålen är av annat slag än de vi såg sist vi såg ljuset. Föremål som nu omsorgsfullt vårdas mot minsta lilla förslitning. En gång i tiden har de fått utstå skoningslöst våld.

A: Vad menar du?

M: Titta på den där enorma ytan, den påminner om läder som gnuggats så det är rena misshandeln! Verket har gjorts på nytt otaliga gånger, som ett palimpsest. Sedan, plötsligen, har någon kommit och tagit hand om det, börjat sköta om det. I ett enda magiskt ögonblick har relationen till verket förändrats.

A: Sant talar du. Nu ser jag det också. Jag ser någonting som påminner om de där gastkramande trycktvättarna som folk använder ibland för att putsa sina trädgårdsmöblemang. De där spiralliknande avtrycken!

M: Och de där klövdjurshornen har en gång tillhört levande varelser. De hölls vid liv med en omsorg som präglades av våld och dog en våldsam död. Nu vårdas det sista synliga beviset på deras existens så omsorgsfullt att de inte ens får vidröras. Är inte detta alldeles olidligt motsägelsefullt?

A: Du är alltför kritisk. Så där bygger ju vi också. Vi använder delar av döda organismer i våra boningar och vår konst. Ibland dekorerar vi med material som är gjorda av skogar eller havsdjur som vuxit och levat för hundratals miljoner år sedan. Själv tycker jag om klarblått.

M: Ja, det vi har omkring oss här är nåt slags kairos, ett idealiskt ögonblick i tiden. Tiden ser till att allt slutligen försvinner.

A: Tror du att allt det här försvinner? Hur länge kan människan förhindra naturkrafternas, nedslitningens och katastrofernas oundvikliga inverkan på det här som vi nu ser?

M: Det vet jag inte, men jag tänker att alla dessa föremål är hemliga förord till tidens väsen. En del av dem föreställer en process – som om någonting hela tiden skulle hända – men fängslar det här intrycket i dess till synes statiska form. Den oundvikliga förstörelsen framskrider alltför snabbt för en del, andra stretar på och vill finnas till för evigt.

A: Tänker du alltså att omsorgen om de här föremålen är en kamp mot tiden?

M: Jag tänker, att omsorg är att acceptera tidens gång, en skonsam anpassning till den materiella verklighetens gränsvillkor. Allt detta kanske är materia som människan kallar konst, och ett sätt att uppleva materian.

A: Jag tycker det är underligt att de presenteras som vore de tillverkade av människor. Lika mycket är det de här materialen, en del av dem utformade för mycket länge sedan, som skapat konsten. Och också vi skapar den. Då jag en gång för länge sedan skrev komedin Ornithes, Fåglarna, tänkte verkligen ingen så här självcentrerat på det här med upphovsperson. Det finns ingenting nytt, men allt gammalt föds på nytt som lite annorlunda, aldrig som exakt samma som förut.

M: Inte heller vi förblir de samma. Nu hänger vi här som konst, för all framtid eller tills vi blir till någonting annat.

A: Efter att jag skrivit den där komedin blev jag en fågel, eller så kändes det åtminstone. Och sedan blev jag konst, utan att jag ville det. Och snart är det dags att övergå i ännu en ny existensform.

M: Om vi ändar upp i havet, vilket är sannolikt, torde vi i egenskap av kalksten bli råvara i betong. Kanske till de där huvudbonaderna i betong, eller något liknande.

A: Vet du, det där är en skrämmande tanke! Här är gott att vara, tills det igen är slut på utställningen och vi förs tillbaka till mörkret i konstförrådet.

M: Jag saknar nog inte speciellt mycket det där mörkret i sällskap med dig, också av den anledningen att dina texter fortfarande lever, medan mina multnat och slukats av elden för evigheter sedan. Kvar finns bara några rader. Jag är bitter. Jag njuter av att de här människorna går omkring här och förbryllade gapar på oss en stund. För den stunden kommer jag bort från mitt forna liv som människa. De funderar på om vi är äkta, som om det hade någon betydelse.

A: Jag förstår dig, men jag kan inte göra någonting åt mina egna efterverkningar. Nu skrattar jag, då folk försänker de märkvärdigaste metaforer och konnotationer i raderna i mina verk. Jag bara kopierade, ju, skrev ned komiken jag upplevde, inte tänkte jag på något desto märkligare. På tal om äkthet tänker jag som så att sådant inte kan finnas. Eller så är allting äkta.

M: Är det nu meningen att vi skall föra en sokratisk dialog eller ett helt vanligt samtal? Jag hänger inte alltid med i dina funderingar.

A: Ett helt vanligt samtal! Nu tycker jag vi skålar för Juhani Harri, som tog hand om oss och slutligen placerade oss i den här glaslådan. Säg joo!

M: (tystnad)

 

*

Panu Savolainen (fil.dr., arkitekt) är biträdande professor i arkitekturhistoria och -restaurering vid Aalto-universitetet. Han har under se senaste åren forskat speciellt i medeltidens arkitekturhistoria och träbyggnation och leder många arkitekturhistoriska forskningsprojekt. Som samhällsmedborgare har Savolainen på bred front lyft fram människan som en byggande djurart, den enda arten vars resursutnyttjande nått ohållbara dimensioner.

EN

Dialogue

 

(which took place in an unknown place at an unspecified, time-transcendent moment)

Myro: Can you see, we’re in the light at last?

Aristophanes: I see colours, shapes, objects. Where are we?

M: I don’t know. These are different from the objects we saw in the light previously. These are being meticulously cared for, protected from the slightest wear. They’ve endured ruthless violence at some point in the past.

A: What do you mean?

M: Just look at that huge surface that looks like leather, scrubbed and mangled into a crust! It’s been made again and again, countless times, like a palimpsest. Then, suddenly, someone has come along and assumed its stewardship. An in a single magical swoop, the relationship with the object is altered.

A: You’re right. I see it now too. I see something that reminds me of those ghastly pressure washers some people use in their garden to clean outdoor furniture. Those spiral traces!

M: And those cattle horns once belonged to living creatures. Their lives were founded on violent care that ended in violent death. And now their last visible remnants are cared for unto untouchability. Is that not an intolerable contradiction?

A: You’re too critical. That’s also how we build. We make homes and art from parts of dead organisms. We sometimes use as decoration materials that were forests or sea creatures hundreds of millions of years ago. I personally like bright blue.

M: Indeed, this is a kind of kairos we find ourselves in, an opportune moment. Time will make sure that everything disappears in the end.

A: You think all this will disappear? How long are we able to forestall the inexorable effects of the forces of nature on what we see, of wear and tear and catastrophes?

M: I don’t know, but I think all these objects are secret prologues to the very essence of time. Some of them have the appearance of processes, as if something were happening all the time, yet that impression is encapsulated in a seemingly static form. The unavoidable destruction is faster for some, others persevere and seek eternity.

A: So you think that caring for these objects is a struggle against time itself?

M: I think care means acceptance of the passage of time, gentle adaptation to the inevitable qualities of material reality. Perhaps all this is what humans call art, both as substance and as the manner of experiencing it.

A: It is odd that all this is presented as having been made by humans. You could just as well say that this art was made by these materials, some of which came into being a very long time ago. And we, too, are among its makers. When I wrote my comedy Ornithes, The Birds, issues of authorship were never considered from such a self-centred perspective. Nothing is new, everything is imitation, yet everything that is old reappears in a slightly different form, never quite the same.

M: Even we do not remain the same. We’re just hanging around forever, objects of art, until we become something else.

A: After I wrote the comedy, I was transformed into a bird, or so it felt to me. And then I became art, willy-nilly. And soon it will be time to take on a new form once more.

M: If we end up in the sea, which is quite likely, we will eventually become limestone and be used in concrete. Perhaps we’ll be made into concrete headdresses like these, or something similar.

A: You know, that’s a scary thought! It’s nice to be here, until our fleeting display to the public ends once more and we are taken back to the darkness of art storage.

M: I don’t particularly long to be in that darkness with you, especially since your texts are still alive, whereas mine have long since decayed and been swallowed by fire and oblivion. Only a few lines remain. I’m actually quite bitter about it. I enjoy having these people gawp at us for a moment, puzzled, it gives me respite from my ancient life as a human. They are wondering if we’re real, as if that mattered.

A: I understand, but I can’t help the later impacts I’ve had. Now I laugh when the wildest metaphors and connotations are read into the lines in my works! I was just imitating, really, entertaining, nothing more. As far as authenticity is concerned, I don’t think there can be such a thing. Unless everything is authentic.

M: I don’t quite follow your meaning. Is this supposed to be a Socratic dialogue or a normal conversation?

A: Just a normal conversation! Let’s drink to Juhani Harri, who cared for us and then sealed us into this glass box. Please say yes!

M: (silence)

 

*

Panu Savolainen (PhD, architect) is assistant professor of history of architecture and architectural conservation at Aalto University. In his most recent work, he has focused on the history of medieval architecture and timber construction, and is managing several research projects on various aspects of architectural history. In the societal sphere, Savolainen has done extensive work to highlight the role of humanity as one of the species that builds things, but the only one whose resource use has expanded to such a scale that it’s become unsustainable.

SALI / SAl / ROOM 2 Meiju Niskala

FI

Kuuntele audio

Hoitakaamme asiat kuntoon, ei hoivantarve kesken lopu!

Eli kiitos, tällaista tarvitsisin:

Hoivaa mulle kukka joka kukkii,
hoivaa mulle loskaton katu!
Hoivaa mulle kivuttomat kuukautiset ja mahdollisuus kuolemaan vähällä kärsimyksellä.

Ja jos et näitä hoivaa, niin hoivaa ainakin lapselle hyvä hoitotäti, ja oikeat sanat teinin suuhun kielikokeessa. Hoivaa kaukosäätimeen toimivat patterit, hoivaa rikat roskikseen ja hoivaa astiat puhtaiksi.

Hoivaa elukoille ruokaa, hoivaa tukit halkopuiksi, halot pinoihin ja lopuksi takkaa lämmittämään.
Ja hoivaa housuihin se puuttuva nappi!

Hoivaa sää niin tuuliseksi että verkkoon saadaan sähkövirtaa, hoivaa tienpinta niin sileäksi etteivät iskunvaimentimet säry, ja hoivaa Ukrainaan enemmän aseita että voittaisivat sodan, onhan sekin hoivaamista?

***

Hoivaa sähköpostiin alennuslentoja, hoivaa lottokuponkiin oikeat numerot, ei, ei, hoivaa sittenkin niin, ettei alennuslentoja ole eikä lottovoittoa tule, hoivaa sittenkin niin, etten sairastu matkakuumeeseen enkä sairastu haluamiseen.

Hoivaa minua niin että sana ”kertakäyttöinen” sulaisi suussani ja sitten katoaisi, ja hoivaa vielä niinkin, että halpalenkkareissa näkyisivät työn kaikki jäljet, esimerkiksi muutama veripisara kengännauhojen kärjissä muistona alipalkatulta lapsityövoimalta.

***

Hoivaa hoivaa, sillä tavoin hoivaa, että jaksaisin kävellä polkuja pitkin, että en kokisi liiaksi valloittajan vimmaa. Ja jos astuisin polulta sivuun, niin hoivaisit silloinkin niin, että sammal vielä nousisi jalkani alta enkä tulevaisuudessa enää sammaleelle astuisi.

Hoivaa hoivaa, sillä tavoin hoivaa, että tarhaan teljettyjen eläinten sijaan ihailisin lumessa näkyviä lumikonjälkiä, että luonnon alistamisen, hyödyntämisen ja kesyttämisen sijaan kesyttäisin kupruilevan maton, sudokun vaikeimman version tai hiuskiharat.

***

Sitten kiitos. Kiitos.

Kiitos että olen saanut oppia hoivasta jotain:

että olen vaihtanut äidin vaipan tarpeen mukaan.
että olen vaihtanut anopin vaipan tarpeen mukaan,

että olen avannut toiselle oven tarpeen mukaan,
että olen pedannut pedin, että olen syöttänyt, juottanut, istuttanut, keinutuoliin ja kukkapenkkeihin ikää tai lajia katsomatta.

Kiitos, että olen kohdellut:

että olen peitellyt talon kivijalan pakkaslumella jottei kylmä pääsisi rakenteisiin,
että olen pyydystänyt talossa juoksevan hiiren elävänä ja siirtänyt sen talvehtimaan latoon,
että olen kumartunut muuallakin kuin jumppatunnilla ja nostanut roskan tienpientareelta.

Kiitos että olen kohdannut:

että en ole koskettanut toista kuin rättiä.
että en ole katsonut toista kuin kiveä.
että olen ymmärtänyt toisen, muun, mykän tai vaurioituneen arvokkaana, vaikka se ei ole puhunut tai liikkunut juuri niin kuin minä.

Kiitos:

että hoivatessa olen loksahtanut auki kuin arkku,
että hoivatessa olen paljastanut, paljastunut,
että hoivatessa olen välittänyt, välittynyt,

että olen antanut kaiken sen mikä liikkuu sinussa, liikkua myös minussa.

 

*

Meiju Niskala (s. 1978) on monialainen taiteellinen tekijä ja yhteiskunnallinen keskustelija. Hänen teoksensa perustuvat osallisuuteen ja leikkisyyttä ja tuoretta ajattelua korostaviin elementteihin. Aiheesta riippuen Niskalan teoksiin voi törmätä julkisessa tilassa, radiossa tai esimerkiksi kirjojen muodossa. Vuonna 2011 Niskala palkittiin kulttuuriministerin Suomi-palkinnolla ja vuonna 2019 Niskalan kirja Sata kirjettä kuolleelle äidille oli yksi Runeberg-ehdokkaista. Tällä hetkellä teoksesta ollaan suunnittelemassa pitkää elokuvaa.

SVE

Sköt om det hela, vårdbehovet finns alltid där!

Så tack, detta är vad jag behöver:

Sköt om att jag får en blomma som blommar,
sköt om att min gata är fri från modd!
Sköt om att jag får smärtfri mens och chans att dö utan nämnvärt lidande.

Och kan du inte sköta detta, sköt åtminstone om att barnet får en bra dagistant och att skolungdomen hittar rätta ordet i språkprovet. Sköt om att fjärrkontrollen har fungerande batterier, sköt om att skräpet hamnar i soporna och sköt om att disken blir ren.

Sköt om att djuren får mat, att stockarna blir ved, veden blir radad och till sist landar i spisen och eldas upp.
Och sköt om att byxan får knappen som fattas!

Sköt om att vädret blir blåsigt så vi får el, sköt om att vägen är jämn så att stötdämparna inte kraschar, sköt om att Ukraina får mer vapen så att de vinner kriget, det är ju också att sköta om, eller hur!

***

Sköt om att jag får mejl med tips om billigflyg, sköt om att lottonumren blir rätt, nej, nej, ordna ändå inte med billigflyg eller lottovinster, sköt om att jag inte får resfeber eller habegär.

Sköt om att ordet ”engångs” liksom smälter bort i munnen och försvinner, och sköt också om att att mina billiga sneakers har spår av arbete, till exempel ett par droppar blod i ändan på skosnöret som ett minne av den underbetalda barnarbetskraften.

***

Sköt om skötseln, sköt om att jag orkar gå den utstakade vägen och inte smittas för mycket av erövrarens raseri. Och om jag gör avsteg från stigen skulle du ändå vänligen sköta om att mossan växer där jag trampat och att jag aldrig framöver ska stiga på den igen.

Sköt om skötseln, sköt också om att jag gläds mer åt vesslans spår i snön mer än över djuren som stängts in i djurparker, att jag i stället för att förtrycka, exploatera och tämja naturen i stället skulle tämja den bångstyriga mattan, svåraste sudokun eller hårtestarna.

***

Alltså tack. Tack.

Tack för att jag fått lära mig något om skötsel:

att jag bytt mammas blöja när det behövts.
att jag bytt svärmors blöja när det behövts.

att jag öppnat dörrar för andra när det behövts,

att jag har bäddat, att jag matat, gett att dricka, planterat någon i gungstolen eller i rabat-ten oavsett ålder eller art.

Tack för att jag tagit hand om:

att jag täckte in stenfoten med pudersnö så att kölden inte gick in i konstruktionen,
att jag fångade musen som sprang i huset och förde den att övervintra i ladan,
att jag böjde mig också annorstädes är på gympatimmen och att jag plockade upp skräpet vid vägkanten.

Tack för att jag gått till mötes:

att jag inte rört vid nån som om den var en trasa.
att jag inte betraktat nån som om den var en sten.
att jag har förstått den andra, den annorlunda, den stumma eller skadade fastän den inte uttryckt sig eller rört sig som jag.

Tack:

att skötseln skött om att jag öppnats som en kista,
att skötseln skött om att jag avslöjat och avslöjats,
att skötseln skött om att jag brytt mig, formulerat,

att jag låtit allt det som rör sig inom dig, röras också i mig.

*

Meiju Niskala (f. 1978) är tvärkonstnärlig aktör och samhällsdebattör. Hennes verk bygger på publikdeltagande och lekfullhet och har element som lockar till okonventionellt tänkande. De påträffas, beroende på ämne, i det offentliga rummet, i radio, eller i bokform. 2011 fick hon undervisningsministerns Finland-pris och 2019 blev Sata kirjetta kuolleelle äidille (Hundra brev till en avliden mor) nominerad för Runebergspriset. En långfilm om boken är under planering.

EN

Let’s get things sorted out, the need for nurturing isn’t about to end!

No thank you, this is what I need:

Nurture for me a flower and blooms,
nurture for me a street without slush!
Nurture for me a painless period and the chance to die with minimal suffering.

And if you don’t nurture these, then at least nurture a good carer for the child, and the right words in the mouth of the teen in the oral exam. Nurture working batteries in the TV remote, nurture the trash in the trash bin, and nurture everything clean.

Nurture food for the animals, nurture logs into firewood, the firewood into stacks, finally to warm the fireplace. And nurture that loose button back on those pants!

Nurture the weather so windy that the grid will electrify, nurture the road so smooth that the shock absorbers don’t break, and nurture more weapons for Ukraine so they will win the war, that’s nurturing too isn’t it?

***

Nurture discount plane pickets into my email, nurture the right numbers onto my lottery ticket, no, no, actually nurture it so there are no discounts or winnings, instead just nurture me so I don’t catch the travelling fever or be stricken with desire.

Nurture me so the phrase ”single-use” would melt in my mouth and then vanish, and nurture some more so that cheap sneakers would show all the signs of labor, such as a couple of bloodstains at the tips of the laces in remembrance of underpaid underage workers.

***

Nurture nurture, so that I could have the strength to walk along the paths, that I wouldn’t feel too strongly the frenzy of the conquerer. And if I should stray from the path, you would nurture me then so the moss would spring from beneath my feet and in future I’d never walk on moss again.

Nurture nurture, so that instead of farm-shackled animals I could admire the tracks of a weasel in the snow, that instead of subduing, extracting, and domesticating nature we would domesticate the bulging carpet, the hardest version of the sudoku, or our locks of hair.

***

Then thank you. Thank you.

Thank you that I’ve learned about nurturing:

that I’ve changed my mother’s diapers as needed,
that I’ve changed my mother-in-law’s diapers as needed,

that I’ve opened the door for another as needed,
that I’ve made the bed, fed, watered, planted, in rocking chairs and flower plots, regardless of age or species.

Thank you that I’ve treated:

that I’ve covered the stone foundation of the house with snow so the frost won’t get into the framework,
that I’ve caught a mouse alive that ran around the house and moved it to winter in the barn,
that I’ve bowed in places other than the gym and picked up trash from the side of the road.

Thank you that I’ve encountered:

that I haven’t touched another like a rag.
that I haven’t looked at another like a stone.
that I’ve understood another, an other, some muteness or injury as precious, even if it hasn’t spoken or moved exactly like me.

Thank you:

that in nurturing I’ve cracked open like a treasure chest,
that in nurturing I’ve revealed, been revealed,
that in nurturing I’ve cared, I’ve come across,

that I’ve let everything that moves in you move inside me too.

 

*

Meiju Niskala (b. 1978) is a diverse artist and societal theorist. Her works are based in participation and elements that emphasize playfulness and fresh thinking. Depending on the subject, Niskala’s work can be found in public spaces, on the radio, or in the form of published books. In 2011, Niskala was awarded the Ministry of Culture’s Finnish National Prize, and in 2019 her book Sata kirjettä kuolleelle äidille (”One hundred letters for a dead mother”) was one of that year’s Runeberg Literature Prize shortlisters. A feature film is currently in pre-production based on that book.

SALI / SAl / ROOM 3 Virpi Valtonen

FI

Kanssakuljeskelua taiteen ja tieteen kanssa

Taide osallistuu ja osallistaa

Tieteen ja taiteen törmäyttäminen, ja teorian, käsitteiden ja teosten välittämien tarinoiden yhteenkietoutuneisuus synnyttää aina jotakin uutta. Nämä elementit limittyvät toisiinsa, kulkevat toistensa ohi ja yli, välillä törmäten toisiinsa. Näissä törmäyspisteissä syntyy katsojassa uusia oivalluksia ja kysymyksiä ja näin taide osallistaa meitä aina uusien ilmiöiden äärelle. Kutsun tämänkaltaista tapahtumaa diffraktiiviseksi, eli taipuvaksi tietämiseksi (Valtonen 2022). Taideteoksen äärellä, jokainen katsoja kokee erilaisia affektiivisia tuntemuksia ja tunteiden ja tiedon liike on jokaisessa katsojassa erilainen.

Voidaan ajatella, että taideteokset tartuttavat katsojiin erilaisia affekteja. Affektit nähdään tässä esseessä kehollisina tuntemuksina, joita teosten katsominen katsojassa herättää. Tunteet taas voivat saada kysymään uusia kysymyksiä, jotka parhaassa tapauksessa sysäävät katsojan toimintaan. Tämä toiminta voi olla yhä uusien kysymysten kysyminen, uuden tiedon hankkiminen tai muu konkreettinen asioihin tarttuminen muutoksen aikaansaamiseksi. Tätä voidaan kutsua tunteiden kiertymiseksi (ks. Ahmed 2013) ja kiertymisen voidaan nähdä tuottavan osallistumista.

Perustana posthumanismi

Länsimaisesta valistuksen filosofiasta kumpuavat tavat hahmottaa elämismaailmaa, ovat alkaneet yhä laajemmin saada kritiikkiä ja häirintää osakseen. Tätä häirintää tapahtuu myös posthumanistisen ajattelun piiristä. Posthumanismi kyseenalaistaa syvälle juurtuneita tapoja ajatella ihmisen ylivertaista asemaa maailmassa ja myös ihmisen ylivertaista roolia maapallon pelastamisessa.
Posthumanismi kritisoi humanistisen perinteen mukaista määrittelyä, jossa ihminen nähdään erillisenä muusta luonnosta, eläimistä, kasveista ja vaikka mikrobeista. Dualistinen jako ihminen/eläin, luonto/kulttuuri tai nainen/mies korvautuu posthumanistisessa maailmankuvassa suhteilla ja suhteisuuksilla, niin ihmisten, toisten eläinten, sosiaalisen kuin materiaalisen yhteenkietoutumana.

Lajienvälisiä suhteita

Posthumanistinen tapa katsoa maailmaa perustuu relationaaliseen ontologiaan eli käsitykseen ihmisten ja muiden kuin ihmisten (more than human) välisiin suhteisuuksiin ja riippuvuussuhteiden ymmärtämiseen. Suhteet ovat aina kulttuurisesti, historiallisesti (ja poliittisesti) aikaan, paikkaan ja tilanteisiin sidottuja. Suhteemme toisiin lajeihin, olivat ne sitten eläimiä tai kasveja, nähdään yhteenkietoutuneina ja toisistaan riippuvaisina. Sanalla sanoen, tulemme ihmisiksi suhteissa toisiin lajeihin. Tulemme inhimillisiksi (tai epäinhimillisiksi) suhteissamme toisten eläinten kanssa. Suhteissa näyttäytyy koko ihmisenä olemisen ilo ja kurjuus, hoiva ja huolenpito mutta myös kaltoinkohtelu ja arvon vieminen toiselta elolliselta olennolta.

Suhteet tulevat näkyviin kohtaamisissa ja kohtaaminen on vuorovaikutusta. Sen luonne ei kuitenkaan ole interaktiivista, eli vuoroon vaikuttamista vaan parhaimmillaan se on intra-aktiivista, eli yhteismuotoutuvaa (Valtonen 2022). Tällöin kohtaamisissa yhteenkietoutuvat suhteisuus, toimijuus ja tilanteisuus, jossa kaikki elementit osallistuvat suhteen tuottamiseen.

Hoiva lajienvälisissä ja ylisukupolvisissa suhteissa

Yhdysvaltalaiset politiikantutkijat Berenice Fisher ja Joan C. Tronto (1990) määrittelevät hoivan olevan kaikkea niitä asioita, joita teemme ylläpitääksemme, jatkaaksemme tai korjataksemme maailmaamme niin, että voimme elää siinä niin hyvin kuin mahdollista. Englantilainen feministitutkija Maria Puig de la Bellacasa on tutkinut hoivaa suhteessa materiaalisiin ja enemmän kuin ihmisten (more than human) maailmoihin. Hänen mukaansa hoiva on sidoksissa ennen kaikkea yksilöiden välisiin suhteisiin (Puig de la Bellacasa 2012). Lajienvälisessä hoivassa kysymyksessä on antajan ja saajan välinen yhdessä tuotettu suhde (esim. Puig de la Bellacasa 2017; Donovan 2006; Tronto 2013).

Seuraavassa hahmotan Puig de la Bellacasan (2017) hoivan ulottuvuuksia valitsemani kolmen näyttelyn teoksen kautta. Puig de la Bellacasa jakaa hoivan kolmeen eri ulottuvuuteen, jotka ovat aina läsnä hoivan ja hoitamisen käytännöissä: näitä ovat ruumiillisuuden, työnteon ja materiaalisuuden ulottuvuus, affektien ulottuvuus sekä eettispoliittinen ulottuvuus.

Vaikka tarkastelu tapahtuu kategorioissa, ei kysymys ole tiukkarajaisesta ajattelusta vaan pyrin osoittamaan, kuinka taideteosten yhteiskunnallisia teemoja voidaan analysoida teoreettisesti. Kaikki kolme hoivan kategoriaa voidaan nähdä limittäisinä, toisiinsa kietoutuneina ja kaikissa niihin liitetyissä taideteoksissa on aineksia kaikkiin hoivan ulottuvuuksiin.

Hoivan ulottuvuudet ovat myös jännitteisiä ja ristiriitaisia. Puig de la Bellacasa pitää tärkeänä pysytellä näiden ratkaisemattomien jännitteiden äärellä pysyäksemme lähellä monimutkaisia hoivan alueita (Puig de la Bellacasa 2017). Pidän tätä tärkeänä ja eteenpäin vievänä näkökulmana ja siksi pyrin kolmen teoksen ”tartuttamana” kirjoittamissani lyhyissä teoreettisissa pohdinnoissani jättämään ilmaan kysymyksiä, jotka voivat viedä ajattelua yhä eteenpäin.

Hoiva ruumiillisena ja materiaalisena työntekona Erika Adamssonin teoksessa Virkistysmahdollisuus (2010)

Hoiva näyttäytyy ylisukupolvisena suhteena tarkasteltuna moniäänisenä ja ristiriitaisena. Hoivasuhteisiin limittyy esimerkiksi läsnäolon vaatimuksia, syyllisyyttä, rakkautta ja sitoutumista. Suomalaisessa yhteiskunnassa monisukupolviset perheyhteisöt ovat enää harvinaisia. Vanhemmat ihmiset, jotka eivät enää pärjää yksin kotona, osoitetaan palveluasumisen muotoihin ja tuolloin heidän pääasiallinen olemisensa ja toimintansa voidaan kuvata odottamisena. Minulle teoksen tunnemaailma on odottaminen. Mahdollisuus edes hetken virkistäytymiseen, on usein muiden päätettävissä. Myös lopullisuuden odottaminen tuntuu minulle tässä teoksessa.

Yhteiskuntamme arvostus hoivatyötä kohtaan on kovin alhainen. Hoivatyön henkinen ja ruumiillinen raskaus yhdistettynä alhaiseen arvostukseen vaatii hoivatyön ammattilaisilta usein kutsumusta. Pahimmillaan törmäyspisteessä voidaan nähdä elämäntyönsä tehnyt ihminen, joka odottaa saavansa kokea vielä jotain mielekästä sekä hoivatyön ammattilainen, joka on uupunut työssään.
Kuvattu arkielämän ilmiö on monimutkainen, moniääninen ja erimielinen. Mutta onko se ratkaisematon? Kuka on ansainnut hoivaa ja kuka ei? Kuka hoivaa ja ketä ja millä voimavaroilla? Onko muista riippuvainen odottaminen mielekästä toimintaa elämän viimeisinä vuosina? Kenellä on hoivayhteisössä toimijuus?

Hoiva affekteina ja kiintymyksenä Essi Kuokkasen teoksessa For You I Will Give My Everything (2022)

Teos herättää minussa voimakkaita ja vaivaannuttavia tunteita. Samaistun teoksen teemaan – niin kuin sen tässä tulkitsen. Lemmikki on mielestäni käsitteenä hankala ja ristiriidassa jälkihumanistisesti orientoituneen eläinnäkemyksen kanssa. Jälkihumanistisissa lemmikkisuhteissa ihminen on ennemmin hoitaja tai hoidon antaja (care giver), ei lemmikin omistaja. Itse kutsun lemmikkiä lemmikkinä pidettäväksi toiseksi eläimeksi. Tällä haluan tuoda esiin hallinnan ja valtasuhteet, jotka väistämättä toisen eläimen ja ihmisen välillä ovat. Lemmikkinä pidettävä toinen eläin itsessään on alisteinen ihmiselle ja täysin ihmisen tunteiden ja toiminnan armoilla. Sen toimijuutta ei olla vielä juurikaan tunnustettu, vaikka esimerkiksi koiran kohdalla monesti puhutaan jo perheenjäsenestä. Se, miten lemmikin omistaja ymmärtää hoivan tai hoitamisen, määrittää kunkin lemmikkinä pidettävän toisen eläimen elämän laatua. (Valtonen 2022.)

Donna Haraway (2008) käyttää termiä kumppanuuslaji (companion species), joka tarkoittaa muutakin kuin lemmikkisuhdetta. Kumppanuuslaji voi olla minkä tahansa lajien välinen kumppanuus. Kumppanuuslaji käsitteenä pitää sisällään toisiinsa vaikuttamisen ja vaikuttumisen sekä ajatuksen siitä, että eri lajit muodostuvat suhteessa toisiinsa. Suhde on aina olemassa mutta sitä ei määritellä, millainen suhde on (Haraway, 2008). Näin ollen ihmisen kumppanuuslaji voi olla vaikka huonekärpänen tai linturuokintapaikalla vieraileva orava.

Hoivasuhde toisen eläimen kanssa voi olla myös tahmaista ja vaivaannuttavaa. Se voi olla vahingollinen riippuvuussuhde. Suhteessa voi olla tietämättömyyttä toisen eläimen tarpeista, kuvitelmaa ja oletuksia siitä, mitä toinen haluaa ja tarvitsee. Näemme tuskaisia ja kärsiviä lemmikkinä pidettäviä toisia eläimiä, kaltoinkohdeltuja tai kuristavasti ylirakastettuja. Jotta esimerkiksi hoivan, kumppanuuden ja vastuun kantamisen kaltaiset ajatukset toisista eläimistä pääsisivät kehittymään, on tärkeää pysähtyä kohtaamisen paikkoihin ja ymmärtää, mitä toisen lajin yksilöstä tietää mutta myös hyväksyä se, ettei tiedä juuri mitään (Valtonen 2022).

Voisiko lemmikin hankintaan liittyä vahvempia rajoitteita tai vaatimuksia? Kun katsomme kumppanuutta eläinlähtöisesti, onko ihmisen yksinäisyys riittävä syy kumppanuuteen toisen lajin kanssa? Näyttäytyisikö hoivasuhde toisen eläimen kanssa toisenlaiselta, jos eläinlähtöisyys olisikin määrittävä tekijä, ei ihmisen päätös ottaa lemmikki hoitamaan omia tarpeitaan?

Hoiva eettispoliittisena toimintana Anna Reivilän teoksessa Bond #25 (2016)

Suhde omaan ympäristöömme ja koko maapalloomme on tänä päivänä jatkuvasti otsikoissa luontokadon ja ilmastonmuutoskeskustelun myötä. Suhde on painokkaasti relationaalinen, jossa ihminen ja luonto eivät ole irrallaan toisistaan vaan riippuvuussuhteessa toisiinsa. Tätä suhdetta voidaan kutsua myös hoivasuhteeksi. Hoivaan tulee sitoutua. Tässä sitoutumisessa ihmisellä on parantamisen varaa. Suomalaisten luontosuhteen sanotaan olevan korkeaa tasoa mutta siitä huolimatta luontokato myös Suomessa jatkaa pahenemistaan. Onko niin, että tarve hallita luontoa ja kontrolloida omaa elinympäristöä sekoittuu hoivaan ja hoitamiseen eikä lopulta olekaan monilajista tai toisten lajien lähtökohdista toteutettua.

Hoivasuhde maapallon kanssa voidaan nähdä niin ylisukupolvisena kuin lajienvälisenäkin ja siihen liittyy vahvasti hoivan poliittiset ja eettiset ilmenemismuodot. Haluan nähdä aktivismin hedelmällisenä tapana tuottaa kestävää ja laadukasta hoivaa monilajista ympäristöämme kohtaan. Aktivismi purkaa käsityksiä siitä, mikä on arvokasta ja miten luontoon ja toisiin lajeihin tulisi suhtautua. Aktivismi tulee ymmärtää prosessina, jonka kautta meille tarjoutuu uudenlaisia merkityksiä, ei yksittäisinä tekoina tai mielivaltaisena ilkivaltana. ”Aktivismi on kommunikaation muoto” (Aaltola 2006).

Monilajisen etiikan aistiminen ja ymmärtäminen vaatii herkistymistä elämismaailmamme monilajisille kudelmille (Tsing 2015). Monilajisuuden huomioon ottaminen on elinehto koko maapallon selviytymiselle ja näin myös ihmisen olemassaololle. Kutsun tätä välttämätöntä keskinäiseen riippuvuuteen perustuvaa näkemystä monilajiseksi maailmasuhteeksi (Valtonen 2022).
Voisiko aktivismi-sanan vapauttaa konnotaatioistaan ja samalla hyödyntää aktivismiin liittyviä voimavaroja ja mahdollisuuksia, vaikka arjen aktivismin kautta? Eikö jokaisen tutkijan, taiteilijan ja opettajan tulisi tänä päivänä olla aktivisti? Kysymyshän on aktivoitumisesta toimintaan. Tässä tapauksessa monilajisen maailmasuhteen puolesta.

Kasvatus on toimintaa ja toiminnassa kytee muutos

Kanssakuljeskelua ylisukupolvisissa ja monilajisissa perheissä

Ylisukupolviset suhteet oman lajimme sisällä ovat jatkuvasti keskusteluissa. Kasvatuksen näkökulmasta olemme tulleet sellaiseen maailman vaiheeseen, että emme opi ja kasva pelkästään aiempia sukupolvia seuraamalla ja heidän toimintatapojaan jatkamalla. Vallalla oleva ekokriisin aika pakottaa vanhemmat sukupolvet oppimaan lapsilta ja nuorilta uusia toiminnan muotoja ja asenteita ekokriisiin liittyvien haasteiden taklaamisessa.

Jos ajattelemme kasvatustapahtumaa transformatiivisena, muutokseen sysäävänä tapahtuvana, mielestäni on tärkeää pysähtyä kysymään, kuka (ja mikä) kasvattaa ja ketä? Tällöin ylisukupolvinen tiedon, taidon ja toiminnan siirtyminen näkyy vahvasti myös toiseen suuntaan. Nuorten sukupolvien tietoisuus esimerkiksi kierrätyksen, ruoan ja matkustamisen merkityksestä ekokriisissä ovat yleisesti ottaen jo hyvällä tasolla. Vaikka tutkimusten mukaan nuorten sukupolvien asenteet ovat jo monin osin muuttumassa ja muuttuneet kohti monilajista maailmasuhdetta, on kasvatuksen tärkeä tehtävä edelleen kiinnittää huomiota asenteisiin. Niihin voidaan vaikuttaa joskus nopeastikin ja luoda pohjaa pidemmän aikavälin arvomaailman muutokselle. Koska arvojen muutos saattaa olla jopa sukupolvien mittainen prosessi, aikaa ei ole hukattavaksi.

Ihmiskeskeisen ajattelun tilalle tulisi siis saada näkemys monilajisesta yhteiselosta. Apuja tähän voisi löytyä hyvinkin läheltä. Monilajiset kumppanuussuhteet ovat lemmikkien kautta suomalaisissa kodeissa arkipäivää. Näitä monilajisia perheitä (ks. Charles 2016) tulisi tutkia syvemmin ja tuoda ne kasvatuksen konteksteihin, jotta voisimme oppia niistä ihmisten ja toisten eläinten yhteiselosta. Tarkastellessamme monilajista kumppanuutta suhteina ja yhteenkietoutuneina kasvun tapahtumina voimme osoittaa oppijoille monilajista empatiaa (Rosenberg 2020) ja inhimillistä kasvua, joiden avulla ajatella ihmisen ja toisten eläinten suhteista. Tällaisiin monilajisiin kasvatustapahtumiin päästään käsiksi tekemällä näkyväksi muun muassa vaivaannuttavat tunteet, ristiriitaiset eettiset valinnat sekä sotkuiset kytkennät poliittisiin, emotionaalisiin ja eettisiin suhteisuuksiin (Valtonen 2022).
Ekokriisin tapaisen abstraktin haasteen ymmärtämisessä on tärkeää ottaa myös uusia tulokulmia ihmiskeskeisiin kasvatuksen ja oppimisen ajatuksiin. Tällaisia voisi olla esimerkiksi ei-tietämisen, entä jos-tietämisen ja ruumiillisen tietämisen tuominen faktatiedon rinnalle. Myös omien tunteiden ja toisten eläinten tunteiden ymmärtämiselle tulisi antaa aiempaa enemmän tilaa kasvatustapahtumissa. (Valtonen 2022.)

Matkalla kohti monilajista maailmasuhdetta voimme kanssakuljeskella toisten lajien, luontokulttuurien ja ihmiskumppaneiden kanssa. Tämä matka on täynnä hankalia kysymyksiä ja tahmeita tunteita mutta myös ilahduttavia ja vaikuttavia kohtaamisia. Elämyksiä ja toisenlaisia tarinoita tarvitaan ja uskon, että niiden luomisessa tutkijoiden, taiteilijoiden ja pedagogien yhteistyö on vailla vertaa.

 

*

Virpi Valtonen on kasvatustieteen tohtori, joka on kiinnostunut ihmisten ja toisen eläinten suhteista ja siitä, miten monilajista kasvatusta voitaisiin yhteiskunnassamme edistää. Hänen ajattelussaan näkyy jälkihumanistinen orientaatio ja laajasti ottaen hänen tavoitteensa on viedä eteenpäin monilajisen maailmasuhteen juurruttamista yleisesti ihmisen toiminnan perustaksi.

*

Lähteet:

Aaltola, E. (2006). Eläinetiikka teoriasta käytäntöön. Niin & näin, 13(3), 83-91.

Ahmed, S. (2004). Affective economies. Social text, 22(2), 117-139.

Birke, L., Bryld, M., & Lykke, N. (2004). Animal performances: An exploration of intersections between feminist science studies and studies of human/animal relationships. Feminist theory, 5(2), 167-183.

Charles, N. (2016). Post-human families? Dog-human relations in the domestic sphere. Sociological Research Online, 21(3), 83-94.

Donovan, J. (2006) Feminism and the treatment of animals: from care to dialogue. Signs: Journal of Women in Culture and Society 31(2) 305–329.

Haraway, D. (2008). When Species Meet. Minnesota: University of Minnesota Press.

Puig de la Bellacasa, M. (2012) ’Nothing comes without its world’: thinking with care. The Sociological Review 60(2) 197–216.
Rosenberg, M. (2020). Kasvatus monilajiseen empatiaan.
Tronto, J.C. (2013) Caring Democracy: Markets, Equality, and Justice. New York University Press.
Tsing, A. L. (2015). The Mushroom at the End of the World. In The Mushroom at the End of the World. Princeton University Press.
Milligan, C., & Wiles, J. (2010). Landscapes of care. Progress in Human Geography, 34(6), 736-754.
Valtonen, V. (2022). Monilajisen kasvatuksen teoreettisia ja pedagogisia lähtökohtia.

SVE

Samflanerande i konstens och vetenskapens sällskap

Konsten deltar och engagerar

 

Då vetenskap och konst möts och de berättelser som teori, begrepp och verk förmedlar flätas ihop föds alltid något nytt. Dessa element överlappar varandra, går förbi och över varandra, stöter emellanåt ihop. Vid dessa korsningspunkter föds hos betraktaren nya insikter och frågor, och på detta sätt engagerar konsten oss i ständigt nya fenomen. Händelser som dessa kallar jag diffraktivt, dvs flexibelt, vetande (Valtonen 2022). Inför ett konstverk har varje betraktare olika affektiva känningar. Känslornas och kunskapens rörelse är hos varje betraktare individuell. Vi kan tänka oss att konstverken ’fäster’ olika affekter vid betraktarna. I denna essä ses affekterna som de kroppsliga känningar som betraktandet av konstverken åstadkommer hos betraktaren. Känslorna kan i sin tur få hen att ställa nya frågor, frågor som i bästa fall resulterar i en impuls att handla. Denna handling kan vara att ställa nya frågor, få fram ny kunskap. Den kan också vara att konkret ta itu med saker och åstadkomma förändring. Detta kan vi kalla känslocirkulation (se Ahmad 2013) och cirkulationen kan ses som en participationsproducent.

Med posthumanismen som grund

Vårt sätt att gestalta världen vi lever i har sina rötter i den västerländska upplysningsfilosofin och har stött på allt mer kritik och andra störningar. Dessa störningar kommer också från den posthumanistiska kretsen. Posthumanismen ifrågasätter det djupt rotade sättet att se människans ställning i världen som överlägsen; den ifrågasätter också människans överlägsenhet då det gäller att rädda vår planet.

Posthumanismen kritiserar den humanistiska traditionens definition av människan som skild från naturen, från djuren, växterna och varför inte mikroberna. Den dualistiska indelningen människa/djur, natur/kultur eller man/kvinna ersätts i den posthumanistiska världsbilden av relationer och relationaliteter, som en sammanflätning av människor och andra djur, det sociala och det materiella.

Relationer mellan arterna

Det posthumanistiska sättet att se på världen baserar sig på förståelse av den relationella ontologin, dvs uppfattningen om relationaliteterma och beroendeförhållandena människa och andra djur än människan emellan. Relationerna är alltid kulturellt, historiskt (och politiskt) knutna till tid, plats och situation. Våra relationer till andra arter, må det så vara djur eller växter, ses som sammanflätade med och beroende av varandra. Kort sagt, vi blir människor i förhållande till andra arter. Vi blir mänskliga (eller omänskliga) i vår relation till de andra djuren. I relationerna visar sig hela människovarats glädje och bedrövelse, omsorg och omvårdnad, men också hur (illa) vi behandlar andra levande varelser och fråntar dem deras värde. Relationerna kommer till synes i mötet, och mötet är växelverkan. Dess karaktär är ändå inte interaktivitet, dvs ömsesidig påverkan, utan, då den är som bäst, intra-aktivitet, dvs den formar sig gemensamt (Valtonen 2022). Sålunda sammanflätas i varje möte relationalitet, agentskap  och situationalitet i produktionen av relationen.

Omsorgen i relationerna mellan arter och mellan generationer

Politikforskarna Berenice Fischer och Joan C. Toronto i USA (1990) definierar omsorg som allt det vi gör för att upprätthålla, reparera och föra vår värld vidare så, att vi kan leva här möjligast bra. Den engelska feministforskaren Maria Puig de la Bellacasa har forskat i omsorg i relation till materiella och icke-mänskliga (more than human) världar. Enligt henne är omsorgen knuten till framför allt relationerna individer emellan (Puig de la Bellacasa 2012). I omsorgen arter emellan är det fråga om en relation som producerats mellan givare och mottagare (t ex Puig de la Bellacasa 2017; Donovan 2006, Tronto 2013).

I det följande gestaltar jag Puig de la Bellacasas (2017) omsorgsdimensioner genom tre verk jag valt ut på utställningen. Puig de la Bellacasa delar in omsorgen i tre olika dimensioner, vilka alltid är närvarande i omsorgens och vårdens praktiker: den kroppsliga-, materiella- och arbetsdimensionen, affektdimensionen och den etisk-politiska dimensionen.

Även om granskningen sker i kategorier är det inte fråga om ett strikt begränsat tänkande: jag vill visa hur de samhälleliga temana i konstverken kan analyseras teoretiskt. Alla tre omsorgsdimensioner överlappar varandra och är sammanflätade i verken. Samtliga verk kan knytas till samtliga omsorgsdimensioner.

Omsorgsdimensionerna är också fyllda av spänningar och konflikter. Puig de la Bellacasa understryker vikten av att vi håller oss vid de olösta spänningarna för att hållas nära de komplicerade omsorgsområdena (Puig de la Bellacasa 2017). Jag ser detta som en viktig och framåtdrivande synvinkel och därför strävar jag till att, ”smittad” av de tre verken, i mina korta teoretiska reflektioner lämna öppna frågor som kan föra tänkandet ständigt vidare.

Omsorgen som kroppsligt och materiellt arbete i Erika Adamssons verk Rekreationsmöjlighet (2010)

Granskad som relation över generationer framträder omsorgen som mångstämmig och motsägelsefull. I vårdrelationerna överlappar till exempel närvarotvång, skuldkänslor, kärlek och engagemang. I det finländska samhället är månggenerationella gemenskaper numera sällsynta. Äldre personer som inte längre klarar sig hemma på egen hand hänvisas till olika former av serviceboende, där deras huvudsakliga varande och verksamhet kan beskrivas som väntan. För mig är verkets känslovärld en väntan. Möjligheten till ens en stund av rekreation avgörs ofta av andra. I detta verk känner jag också väntan på slutligheten.

I vårt samhälle värderas omsorgsarbete mycket lågt. Det både kroppsligt och själsligt tunga vårdarbetet förutsätter ofta att de professionella vårdarbetarna upplever arbetet som ett kall. I värsta fall kan den av arbetet utmattade vårdaren konfronteras med en människa som efter fullbordat livsverk ännu hoppas på att få uppleva någonting trevligt.

Det vardagslivets fenomen som skildras här är komplicerat, mångstämmigt och oliksinnat. Men är det omöjligt att åtgärda? Vem har förtjänat omsorg och vem inte? Vem sköter vem och med vilka resurser? Är en väntan där den väntande står i totalt beroendeförhållande till andra en meningsfull sysselsättning under livets sista år? Vem är det som har agentskapet i omsorgsgemenskapen?

Omsorg som affekt och tillgivenhet i Essi Kuokkanens verk For You I Will Give My Everything (2022)

Verket väcker starka och besvärande känslor i mig. Jag identifierar mig med verkets tema – så som jag här tolkar det. Som jag ser det är sällskapsdjur som begrepp besvärligt och i konflikt med en posthumanistiskt orienterad livssyn. I posthumanistiska sällskapsdjursrelationer är människan snarare en skötare, eller en som ger djuret vård (care giver), än djurets ägare.  Det jag själv kallar sällskapsdjur är ett annat djur som någon har som sällskapsdjur. Med detta vill jag framhålla den kontroll och de maktrelationer som oundvikligen finns mellan det andra djuret och människan. Djuret som hålls som sällskapsdjur är helt underkastat människan och helt utlämnat åt människans känslor och handlingar. Dess agentskap har vi tillsvidare knappast erkänt, fast vi i fråga om exempelvis hundar redan talar om familjemedlemmar. Hur sällskapsdjurets ägare förstår omsorg och vård bestämmer helt livskvaliteten för det andra djur som hålls  sällskapsdjur (Valtonen 2022).

Donna Haraway (2008) använder termen kamratart (companion species), vilket betyder också annat än sällskapsdjursrelationer. Kamratartskap kan existera mellan vilka arter som helst. Kamratart som begrepp innebär att påverka och påverkas av varandra, och en tanke om att olika arter formas i relation till varandra. Relationerna finns alltid där, men hurdana relationerna är definieras inte (Haraway 2008). Sålunda kan kamratarten vara vilkenart som helst – en innefluga eller en ekorre som besöker fågelmatningsplatsen.

En omsorgsrelation med ett annat djur kan också vara kletig och obekväm. Den kan vara ett skadligt beroendeförhållande. Relationen kan innehålla okunskap om det andra djurets behov, föreställningar och antaganden om vad det andra vill och behöver. Vi ser plågade och lidande andra djur som hålls som sällskapsdjur, misshandlade eller kvävande överälskade. För att tankar som exempelvis omsorg, kamratskap och ansvarstagande i förhållande till andra djur skall kunna utvecklas är det viktigt att stanna upp i mötena med dem och förstå vad en vet om det individuella andra djuret, men också acceptera att det en vet är försvinnande lite (Valtonen 2022).

Kunde anskaffandet av sällskapsdjur åläggas strängare begränsningar och krav? Då vi ser på kamratskapet ur djurens perspektiv – kan människans ensamhet ensamt berättiga ett kamratskap med en annan art? Skulle en omsorgsrelation med ett annat djur te sig annorlunda, om den avgörande faktorn vore att utgå från djuret, inte från människans beslut att skaffa sig ett sällskapsdjur att sköta hens behov?

Omsorg som etisk-politisk verksamhet i Anna Reiviläs verk Bond #25 (2016)

Vårt förhållande till omgivningen och till hela jordklotet är idag ständigt i rubrikerna, detta med anledning av natursvinnet och diskussionen kring klimatförändringen. Förhållandet är uttalat relationellt – människan och naturen är inte lösryckta från varandra utan står i beroendeförhållande till varandra. Detta förhållande kunde också kallas omsorgsrelation. Omsorg är något vi människor bör förbinda oss till, och här finns plats för förbättring. Finländarnas förhållande till naturen sägs vara på en hög nivå, men trots detta accelererar natursvinnet också i Finland. Är det så, att människans behov att härska över naturen och kontrollera den egna livsmiljön blandas ihop med omsorg och vård, och sist och slutligen inte alls utgår ifrån artmångfald eller de andra arternas utgångspunkter?

Omsorgsrelationen med jordklotet kan ses som en relation både generationer och arter emellan, och omsorgens politiska och etiska manifestationer är starkt kopplade till denna relation. Jag vill se aktivismen som ett fruktbart sätt att producera hållbar, högkvalitativ omsorg om vår miljö. Aktivismen dekonstruerar uppfattningar om vad som är värdefullt och hur vi borde förhålla oss till andra arter. Aktivismen skall förstås som en process genom vilken vi erbjuds nya betydelser, inte som enskilda handlingar eller godtycklig skadegörelse. ”Aktivism är en form av kommunikation” (Aaltola 2006).

Att förnimma och förstå artmångfaldens etik kräver att vi blir lyhörda för de artpluralistiska vävarna i vår livsvärld  (Tsing 2015). Att beakta artmångfalden är ett livsvillkor för hela jordklotets fortbestånd, och härigenom också människans existens. Denna ofrånkomliga, på ömsesidigt beroende baserade, åskådning benämner jag en artpluralistisk världsrelation (Valtonen 2022).

Kunde vi befria ordet aktivism från dess konnotationer och samtidigt dra nytta av aktivismens resurser och möjligheter, varför inte som ’vardagsaktivism’? Borde inte varje forskare, konstnär och lärare idag vara aktivist? Det handlar ju om aktivering till handling. I detta fall till förmån för den artpluralistiska världsrelationen.

Fostran är verksamhet, och i verksamheten gror förändringen

Samflanerande i månggenerations- och artpluralistiska familjer

Relationerna generationer emellan inom vår egen art diskuteras kontinuerligt. Ur pedagogisk synvinkel har vi kommit in i ett  skede i världen där vi inte lär och växer bara genom att följa tidigare generationer och föra deras verksamhetsmodeller vidare. Under rådande ekokris tvingas de äldre generationerna att lära sig nya verksamhetsformer och attityder av barn och unga för att tackla ekokrisens utmaningar.

Om vi tänker på fostringshändelsen som en transformativ händelse som ger impulser till förändring, tycker jag det är viktigt att stanna upp och fråga vem (och vad) det är som uppfostrar, och vem det är som blir uppfostrad. Om vi gör det, ser vi att den månggenerationella kunskapen, det månggenerationella kunnandet och den dito verksamheten i hög grad går också i den andra riktningen. Den unga generationens medvetenhet om vad exempelvis återanvändning, mat och resande betyder under en ekokris är redan på en bra nivå, allmänt sett. Fast undersökningar visar att de unga generationernas attityder till stora delar redan håller på att förändras och har förändrats mot en artpluralistisk relation till världen, har fostran fortfarande den viktiga uppgiften att fästa uppmärksamhet vid attityderna. De kan påverkas, ibland till och med snabbt, och skapa grunden till en långsiktig förändring i värdevärlden. En förändring i värderingarna är en process som kan ta en hel generation i anspråk; därför har vi ingen tid att förlora.

Vi borde alltså komma ifrån det antropocentriska tänkandet och i stället börja tänka oss en artpluralistisk samlevnad. Hjälpen kunde hittas överraskande nära. Artpluralistiska kamratrelationer är tack vare sällskapsdjuren vardag i finländska hem. Vi borde titta närmare på dessa artpluralistiska familjer (se Charles 2016) och ta in dem i de pedagogiska kontexterna; på så sätt kunde vi lära oss om människors och andra djurs samlevnad. Då vi granskar artpluralistiskt kamratskap som relationer och sammanflätade händelser, kan vi visa eleverna på artpluralistisk empati (Rosenberg 2020) och växande som människa, sådant med vars hjälp de kan reflektera över relationerna mellan människa och andra djur. Sådana här artpluralistiska fostringsevenemang kan vi åstadkomma genom att synliggöra bland annat obekväma känslor, motstridiga etiska val och röriga kopplingar till politiska, emotionella och etiska relationaliteter (Valtonen 2022)

För förståelsen av en abstrakt utmaning som ekokrisen är det viktigt att hitta nya ingångar till de antropocentriska tankarna kring fostran och inlärning. Sådana kunde vara exempelvis att jämställa icke-vetande, ’men om’- och kroppsligt vetande med faktavetande. Också förståelsen av egna och andra djurs känslor borde ges mer utrymme än tidigare i samband med fostringsevenemangen (Valtonen 2022).

På väg mot en artpluralistisk världsrelation kan vi samflanera med andra arter, naturkulturer och människokamrater. Denna resa är full av svåra frågor och kletiga känslor men innehåller också glädjande och berörande möten. Upplevelser och annorlunda berättelser behövs, och för skapandet av dessa berättelser tror jag att samarbetet forskare, konstnärer och pedagoger emellan är oslagbart.

 

*

Virpi Valtonen är doktor i pedagogik, intresserad av relationerna mellan människor och andra djur och hur vi kunde främja artpluralistisk fostran i vårt samhälle. Hennes tänkande är posthumanistiskt orienterat, och i stort sett är hennes ambition att rota en artpluralistisk värdevärld som den allmänna grunden för mänsklig verksamhet.

 

 

Källor:

Aaltola, E. (2006). Eläinetiikka teoriasta käytäntöön. Niin & näin, 13(3), 83-91.

Ahmed, S. (2004). Affective economies.  Social text,  22(2), 117-139.

Birke, L., Bryld, M., & Lykke, N. (2004). Animal performances: An exploration of intersections between feminist science studies and studies of human/animal relationships. Feminist theory, 5(2), 167-183.

Charles, N. (2016). Post-human families? Dog-human relations in the domestic sphere. Sociological Research Online, 21(3), 83-94.

Donovan, J. (2006) Feminism and the treatment of animals: from care to dialogue. Signs: Journal of Women in Culture and Society 31(2) 305–329.

Haraway, D. (2008). When Species Meet. Minnesota: University of Minnesota Press.

Puig de la Bellacasa, M. (2012) ’Nothing comes without its world’: thinking with care. The Sociological Review 60(2) 197–216.

Rosenberg, M. (2020). Kasvatus monilajiseen empatiaan.

Tronto, J.C. (2013) Caring Democracy: Markets, Equality, and Justice. New York University Press.

Tsing, A. L. (2015). The Mushroom at the End of the World. In  The Mushroom at the End of the World. Princeton University Press.

Milligan, C., & Wiles, J. (2010). Landscapes of care.  Progress in Human Geography, 34(6), 736-754.

Valtonen, V. (2022). Monilajisen kasvatuksen teoreettisia ja pedagogisia lähtökohtia.

EN

Walking with Art and Science

Art Participates, Art Engages

 

Collisions of science and art and the intertwining of narratives embedded in theory, concepts and artworks always give rise to something new. The elements intermix, twisting in and around each other, even colliding occasionally. It is these points of collision that stimulate new insights and questions in the viewer; it is also how art brings us unto contact with new phenomena. My term for this event is diffractive knowing (Valtonen 2022). The affects awakened by a work of art are different for every viewer, and so is the movement of emotions and knowledge that occur in their minds.

You might say that works of art infect viewers with affects. In this essay, affects are seen as bodily sensations evoked in the viewer by the act of viewing art. On the other hand, affects can prompt the viewer to pose new questions and at best spur them into action, which can take the form of asking new questions, gathering new information, or taking concrete action to bring about some change. This can be called the circulation of emotions (see Ahmed 2013) and circulation could be seen as producing participation.

Foundational Posthumanism

Stemming from the philosophy of Western Enlightenment, the ways in which we perceive the living world are today coming increasingly under criticism and harassment, some of which originates from posthumanist thinking. Posthumanism challenges deeply rooted conceptions of the superiority of humankind in the world and also of our superior role in saving the planet.

Posthumanism interrogates the traditional humanist idea of humanity as being separate from the rest of nature, from animals, plants and even microbes. The dualistic divisions of human/animal, nature/culture or woman/man are in the posthumanist worldview replaced by relations and relationality, an intertwining of humans, other animals, the social as well as the material.

Interspecies Relations

The posthumanist view of the world is based on relational ontology, on an a concept and an understanding of more-than-human relationality and interdependence. Relations are always culturally, historically (and politically) bound their time, place and situation. Our relationship with other species, whether animal or plant, is one of intertwining and interdependence. In other words, we become human (or inhuman) in the relational context of other species, other animals. These more-than-human relations reveal the entire spectrum of human joy and misery, nurturing and caring, but also abuse and the stripping of value from another living being.

Relationships become visible in encounters, events that involve interaction. Yet the essence of an encounter is not in reciprocal interaction, but at best in intra-action (Valtonen 2022). Encounters are an intertwined amalgamation of relationality, agency and situationality, with all elements participating in the production of the relationship.

Care in Interspecies and Intergenerational Relationships

American political scientists Berenice Fisher and Joan C. Tronto (1990) define care as all those things we do to maintain, extend or repair our world so that we can live in it as well as possible. English feminist researcher Maria Puig de la Bellacasa has studied care in relation to material and more-than-human worlds. According to her, care is above all associated with relationships between individuals (Puig de la Bellacasa 2012). Thus interspecies care is about an intra-active relationship between giver and receiver (e.g. Puig de la Bellacasa 2017; Donovan 2006; Tronto 2013).

In what follows, I will examine the dimensions of care as discussed by Puig de la Bellacasa (2017) in the context of three artworks in the exhibition. Puig de la Bellacasa divides care into three dimensions that are always present in care practices: the dimensions labour/work, of affect/affections, and of ethics/politics. Although I employ these categories in my analysis, instead of a closed, definitive account I seek to show how social themes in the artworks can be analysed theoretically. The three dimensions of care can be seen as mutually overlapping and intertwined, and all the artworks associated with them have elements of all three dimensions of care.

The dimensions of care are also full of tension and contradiction. Puig de la Bellacasa considers it vital not to try to resolve these tensions but to attend to them in their unresolved state, so as to remain close to complex domains of care (Puig de la Bellacasa 2017). Because this is a vital and forward-looking perspective, in my short theoretical reflections spawned by my being “infected” by these three artworks, I seek to pose questions in the hope that they can move our thinking forward.

Care as Embodied Labour and Material Work in Recreational Opportunity (2010) by Erika Adamsson

Viewed as an intergenerational relationship, care is polyphonic and contradictory. For example, care relationships involve demands for presence, they involve guilt, love and commitment. Multi-generational families are today rare in Finnish society. Older people who can no longer manage on their own are assigned to institutions of assisted living, in which case their principal form of existence and activity can be described as consisting of waiting. For me, the emotional impact of this work of art is waiting, as the possibility for even a brief moment of recreation is a thing determined by others. The sense of waiting for the end is also palpable for me.

Our society has very low regard for care work. The mental and physical load of such labour, combined with the low esteem of the profession, means that true professionals often have a sense of vocation. At worst, the care situation is an encounter between someone who has done their life’s work and expects to receive at least some morsels of meaning, and an exhausted care professional.

This everyday phenomenon is complex, polyphonic, and divisive. But is it unresolvable? Who deserves care and who does not? Who cares for whom and with what resources? Is a life of waiting for others you depend on a meaningful kind of existence for the last years of one’s life? Who has agency in the care community?

Care as Affect and Affection in For You I Will Give My Everything (2022) by Essi Kuokkanen

This work awakens powerful and awkward emotions in me. I find the theme very relatable – at least as I see it. In light of my posthumanist stance on animals, the idea of a pet is a difficult and conflicting concept. In the posthumanist view, the human is more of a caregiver that a pet owner. I like to think of pets as other animals kept as pets. The purpose of the formulation is to draw attention to the configuration of power and control that inevitably exist between another animal and a human being. Another animal kept as a pet is subordinate to the human and completely at the mercy of human emotions and actions. A pet’s agency is still largely unrecognised, although in the case of dogs, for example, the pet is often regarded as a member of the family. The pet owner’s conception of care determines the quality of the pet animal’s life. (Valtonen 2022.)

Donna Haraway (2008) prefers the term “companion species”, which denotes has a broader concept than just that of a pet. The term can be applied to any companionable inter-species relationship. It embodies the idea of reciprocal influencing as well as the notion that species always stand in relation to other species. The companionship relation exists even if its specific quality remains undefined (Haraway, 2008). The companion species of a human being can therefore be just as well a housefly as a squirrel visiting a bird feeder.

A care relationship with other animal can also be sticky and awkward. It can be a damaging relationship of dependency. It can involve ignorance of the other animal’s needs, or fantasies and assumptions about what the other animal wants and needs. We see animals kept as pets that are suffering and in pain, that are abused or over-loved to the point of suffocation. In order to enable the development of such ideas as care, companionship and responsibility for other animals, it is important to linger in the places of encounter and be aware of what you know about the individual of another species, while also accepting that you know almost nothing (Valtonen 2022).

Is it thinkable that getting a pet would be subject to tighter regulations or requirements than at present? Looking at companionship from the animal’s perspective, is human solitude a sufficient reason to partner with another species? Would the care relationship seem different if the decision was taken from an animal-centred rather than a human-centred position?

Caring as Ethical and Political Activity in Bond #25 (2016) by Anna Reivilä

Thanks to climate change and biodiversity loss, our relationship with our environment and the planet is in the headlines constantly today. That relationship is emphatically relational, because humanity and nature are not separate but interdependent. That relationship can also be called a relationship of care. Care calls for commitment, and humanity has a lot to improve in that regard. Finns are said to have a highly developed relationship with nature, yet the loss of biodiversity continues to escalate in our country. Could it be that the need to control nature and the environment is misconstrued as care, in which case actions are not determined with other species and their needs at heart?

A relationship of care with the Earth is both an intergenerational and an interspecies concern, and as such it involves the political and ethical dimensions of care. I want to see activism as a fruitful way to deliver sustainable and high-quality care for our multi-species environment. Activism unpacks notions of what is valuable and how nature and other species should be treated. Instead of direct action or arbitrary vandalism, activism should be seen as a process that offers us new meanings. “Activism is a form of communication” (Aaltola 2006).

Sensing and understanding of multispecies ethics requires that we attune ourselves to the multispecies entanglements of our world (Tsing 2015). Embracing the diversity of species is vital for the survival of the planet and thus for humanity as well. My term for this vital view of interdependence is “multispecies world-relationship ” (Valtonen 2022).

Could the term “activism” be divested of its connotations to make available the resources and opportunities associated with activism – perhaps through activism in everyday life? Should not every researcher, artist and teacher today be in fact required to be an activist? It is, after all, about simply taking action. In this case, in defence of a multispecies world-relationship, or a more-than-human world .

Education Is Action and Action Begets Change

Walking with Multigenerational and Multispecies Families

Intergenerational relationships within our own species are constantly under discussion today. From an educational perspective, we have arrived at a stage when we can no longer learn and grow simply by following the example of previous generations and perpetuating their ways of doing things. The current era of ecological crisis is forcing older generations to turn to children and young people to learn new ways of behaving and new attitudes to tackle the challenges of the crisis.

Considering education as a transformative event that steers one towards change, I think it is important to ask who (and what) is educating, and whom? We find then that intergenerational transmission of knowledge, skills and action also works in the other direction. Young people today are quite well aware of the importance of recycling, food and travel in relation to the ecological crisis. Although attitudes among younger generations are demonstrably changing in many respects and moving towards a multispecies world-relationship, it remains important to attend to attitudes in education as well. Attitudes can sometimes be altered quite rapidly which allows us to lay a foundation for longer-term changes in values. And as changes in values can be a process that takes generations, there is no time to lose.

Human-centred thinking should therefore be replaced by a vision of multispecies coexistence. Tools for such transformation can be closer than we think. Thanks to house pets, interspecies companionship relations are in fact quite common in Finnish homes. Such multispecies families (see Charles 2016) should be studied in depth and be introduced into educational contexts, to teach us about the coexistence of humans and other animals. Recognising multispecies companionships as relations and intertwined processes of growth allows us to demonstrate multispecies empathy (Rosenberg 2020) and human growth to learners, thereby giving them tools for thinking about the relations between humans and other animals. Such multispecies educational events become possible once we make visible the awkward emotions, conflicting ethical choices and their messy connections to political, emotional and ethical relationalities (Valtonen 2022).

If we wish to understand an abstract challenge such as the ecological crisis, it is important to adopt new approaches to human-centred ideas of education and learning. Such new approaches could include the acceptance of not-knowing, embodied knowing and if-knowledge alongside factual knowledge. We should also make room for an understanding of our own feelings and those of other animals in the education situation. (Valtonen 2022.)

On our way to a more-than-human relationship with the world, we can walk with other species, naturecultures (Haraway 2003)  and human partners. That journey is full of difficult questions and sticky emotions, but also of joyful and moving encounters. We need experiences and alternative stories, and in their creation I believe that collaboration between researchers, artists and educators is vital.

*

Virpi Valtonen has a PhD in education. The main thrust of her work is the relationship between humans and other animals, and how multispecies education can be promoted in society. With a strong posthumanist orientation, she advocates making a multispecies relationship with the world the basis of all human activity.

*

Sources:

Aaltola, E. (2006). Eläinetiikka teoriasta käytäntöön. Niin & näin, 13(3), 83–91.

Ahmed, S. (2004). Affective economies. Social text, 22(2), 117–139.

Birke, L., Bryld, M., & Lykke, N. (2004). Animal performances: An exploration of intersections between feminist science studies and studies of human/animal relationships. Feminist theory, 5(2), 167–183.

Charles, N. (2016). Post-human families? Dog-human relations in the domestic sphere. Sociological Research Online, 21(3), 83–94.

Donovan, J. (2006) Feminism and the treatment of animals: from care to dialogue. Signs: Journal of Women in Culture and Society 31(2) 305–329.

Haraway, D. (2008). When Species Meet. Minnesota: University of Minnesota Press.Puig de la Bellacasa, M. (2012) ’Nothing comes without its world’: thinking with care. The Sociological Review 60(2) 197–216.

Haraway, D. J. (2003). The companion species manifesto: Dogs, people, and significant otherness (Vol. 1, pp. 3-17). Chicago: Prickly Paradigm Press.

Rosenberg, M. (2020). Kasvatus monilajiseen empatiaan. Aikuiskasvatus 3/2020

Tronto, J.C. (2013) Caring Democracy: Markets, Equality, and Justice. New York University Press.

Tsing, A. L. (2015). The Mushroom at the End of the World. In The Mushroom at the End of the World. Princeton University Press.

Milligan, C., & Wiles, J. (2010). Landscapes of care. Progress in Human Geography, 34(6), 736–754.

Valtonen, V. (2022). Monilajisen kasvatuksen teoreettisia ja pedagogisia lähtökohtia. Kasvatustieteellisiä tutkimuksia. University of Helsinki.

SALI / SAL / ROOM 4 Outimaija Hakala

FI

Kuvittelua toisten luo

Minulla on tunne, etten ole yksin. Katson ympärilläni olevia teoksia, mutta koen myös niiden näkevän minut ja tarkkailevan liikkeitäni. Osalla teoksista on silmätkin, olen katseen kohteena siinä missä nekin. Vai he. Voivatko taiteilijoiden käyttämät materiaalit alkaa elää teoksina, lähestyä ja koskettaa meitä, olla olemassa niin kuin mekin? Ihminen on utelias eläin, luonnostaan virittäytynyt toisia kohti. Mutta ketkä ovat toisia? Ainakin lajikumppanit ja muut eläimet, entä elottomat olennot tai esineet, lasketaanko nekin mukaan? Taiteen todellisuudessa kaikki aines voi elää ja olla merkityksellistä, jokaisella olennolla pienestä linnusta arkiseen esineeseen ja ihmiseen on yhtälailla painoarvoa luovaan kuvitteluun perustuvassa ympäristössään.

Erilainen aines ja olennot tavataan määritellä järjestelmällisesti ominaisuuksiensa mukaan omiin lokeroihinsa: elottoman ja elollisen, sinun ja minun, meidän ja muiden eläinten välille muodostuu kuin luonnostaan rajoja. Se helpottaa meitä ymmärtämään maailmaa – ja parhaimmillaan ottamaan paremmin huomioon toistemme poikkeavat tarpeet ja intressit. Enimmäkseen emme tee niin, vaan aiheutamme toimillamme laajaa ja moninaista ekologista epätasapainoa. Elämänmuotojen heikentäminen ja tuhoaminen koskettaa myös ihmisiä, kaikesta muusta erilleen jättäytyminen tai ympäristön vaikutuksilta suojautuminen ei ole meille mahdollista. Ismo Kajanderin surrealistinen, verenpunaisia kyyneleitä vuodattava sarvipäinen olento luo kehonsa merenelävien ja ihmisten hylkäämästä tavarasta. Se ei istu mihinkään tavanomaiseen olevaisten luokkaan, vaan päinvastoin kyseenalaistaa mielekkyyden kategorioiden asettamiseen. Huuto/Kauhu elämän päättymisestä (2011) mittaa aikaa, tuijottaa herkeämättä, vaatii meitä kohtaamaan katseensa ja tekemään jotain. Yritämmekin koko ajan löytää parempia ratkaisuja, etsiä uutta tietoa, opetella hidastamaan tai hallitsemaan ympäristössämme tapahtuvia muutoksia, niiden aiheuttamia yksityisiä tunteita ja yhteiskunnallisia tilanteita. Koetamme asettaa ihmisen sopusointuisemmin osaksi maailmaa, palauttaa itsemme muiden eläväisten rinnalle sen sijaan, että pitäisimme itseämme erityisinä ja oikeutettuina hyödyntämään kaikkea vain oman elämämme resurssina. Haluamme tuntea yhteyttä ympäristöömme ja luoda suhteita toisiin, ymmärtää heitä syvemmin. Etsimme kuumeisesti uudenlaista sidosta välillemme, mutta tulevan näyistä kauhistuneen veistoskellokkaan murtuneessa katseessa kolisee jo kuolleen simpukan kuori.

Lähestyn huoneessa olevia teoksia ja niissä olevaa ei-inhimillistä – toisia olentoja, ympäristöä ja materiaalisuutta – posthumanistisesta näkökulmasta käsin. Posthumanismi on ihmisen määrittämää maailmankuvaa ja ajattelua purkava teoreettinen suuntaus ja monitieteinen tutkimusala, jonka toisistaan poikkeavat haarat ovat otollista pohjaa myös taiteelle. Vivahde-eroista huolimatta posthumanistisissa teorioissa tavataan korostaa ihmisten kuulumista osaksi ympäristöään. Posthumanismin avulla sekä tehdään parannuksia humanismin ihmiskeskeisiin oletuksiin, että luodaan vaihtoehtoisia malleja ihmiset ja yksilöt keskiöön asettavalle ajattelulle ja toiminnalle. Taideteosten taustalla se voi auttaa löytämään uusia tapoja kuvata esimerkiksi toisistaan riippuvaisia elämänmuotoja, niitä yhdistäviä piirteitä tai erilaisten materiaalien ja objektien luonnetta ympäristöönsä vaikuttavina toimijoina. Osa posthumanismista keskittyy kuvittelemaan tulevaa, ihmisen jälkeistä aikaa. Joskus spekulaatiot perustuvat teknologian kehittymiseen ja ihmisen muuttumiseen etevämmäksi posthumaaniksi versioksi itsestään sen avulla. Toisinaan elämä maailmassa jatkuu ilman meitä. Kolmas suunta tähtää ihmiskeskeisen ajan murtumiseen ja sitä seuraavaan elonkehämme kokonaisuutta kannattelevan yhteyden löytymiseen.[1]

Spekulatiivisella kuvittelulla on pitkä perinne taiteen tekemisen työtapana ja uutta luovana voimana. Ylipäätään täytyy muistaa, etteivät ihmisten ja muiden kuin ihmisten väliset suhteet tai niihin liittyvät käsitykset ole koskaan olleet muuttumattomia, vaikka posthumanismi auttaakin meitä nyt havaitsemaan paremmin kaikki olevaiset ja kannustaa ajattelemaan toisin etsimällä viisautta ei-inhimillisestä. Kulttuurisia erontekoja on sekä rakennettu että purettu ennenkin niin tieteessä kuin taiteessakin. Suuntauksesta ammentava, tai sen avulla tarkasteltava, taide käsittelee pitkälti teemoja, joita ympäristöä, omaa ihmisyyttään ja maailmaan kuulumistaan pohtivat taiteilijat ovat kuvanneet aina. Tässä salissakin on monia ennen posthumanismia syntyneitä teoksia.

Esimerkiksi Juhani Harrin mehiläiskennoja ja linnunmunia sisältävät esinekoosteet on tehty jo ennen lintulajien uhanalaistumista ja pölyttäjien määrän romahtamista. Teokset perustuvat löydettyihin esineisiin ja materiaaleihin, joista taiteilija sommitteli tunnelmaltaan tiiviitä esteettisiä koosteita lasivitriinilaatikoihin. Ne olivat syntyaikanaan tekniikaltaan poikkeuksellisia, Harri rakensi esineillä kuvaa samaan tapaan kuin maalari palettinsa väreillä. Kokonaisvaltainen materiaalisuus luonnehtii hänen suhdettaan teoksiinsa: työskentely ja teokset pohjautuvat aineellisen maailman monimuotoisuuteen ja prosesseihin tavalla, jota nykyinen tieteellinen keskustelu materiaalin merkityksellisyydestä kuvaa osuvasti. Taiteilijoiden ja materiaalien voidaan kuvitella muodostavan teoksessa yhteisen sommitelman, johon myöhemmin myös katsojat liittyvät mukaan. He kaikki kuuluvat siihen toimijoina, joiden välinen ajattelu ja kehollinen, esikielellinen affektiivinen vaikutus tapahtuu vähittäin hetkellisissä kokemuksissa. Sommitelman jäsenet kietoutuvat toisiinsa, muuttuvat ja kehkeytyvät jatkuvasti uudeksi tilanteen alati liikkuessa.[2]

Nykytaiteilijat kuvaavat toisinaan käyttämänsä materiaalin merkitystä taiteellista työtä ohjaavana toimijana uusmaterialistiseen teoriaan nojautuen. Kuvataiteilijan työssä materiaalien tunnut, niiden kanssa prosessissa oleminen ja niistä vaikuttuminen, lopulta aineen teoksen muotoon järjestäytyminen ovat elimellisiä ja arkisia asioita. Niiden varaan muodostuvat teosten tekemiseen liittyvät ammatilliset käytännöt, materiaalissa ja käsillä tehdessä tapahtuva ajattelu. Kielen taakse kurottelu, prosessien jatkuvat muutokset ja aineen uudelleen sommittumat tekevät uusmaterialismista luontevan kehyksen käsitteellistää työtä, joka on enimmäkseen sanatonta ja kehollisesti koettavaa. Nähtävää, tunnusteltavaa, kuultavaa, eri aistein tavoiteltavaa ainesta. Kuvataiteen tekemisestä käsin tuntuu loogiselta ajatella, että taiteilijan työskentelyyn liittyvän taidon ja luomisen rinnalla myös materiaalilla itsellään on erityistä merkitystä. Että materiaalia kuvataan eloisaksi ja nähdään sen mahdollisuus, potentiaali liittyä muun ympärillä olevaan aineen muodostamaan kudelmaan.

Umppa Niinivaaran rakuveistokset huokuvat materiaalin kanssa vietettyä aikaa, saven kuuntelua ja sen luonteen huomioimista. Saven toimijuutta voi ajatella olennaisena osana teosta ja veistämisen prosessia. Ei-inhimillisen vaikutus ei kuitenkaan ilmene valmiissa teoksessa vapaasti tai sattumanvaraisesti, vaan veistos kertoo taiteilijan materiaalin – sen toimijuuden – tuntemuksesta, kyvystä saattaa savi käsiensä lukemattomien valintojen kautta harkittuun muotoonsa.
Teokset ovat taiteilijan työprosessin aikana kasaantunutta ja järjestäytynyttä materiaalia. Tai jälkiä taiteilijan ja materiaalin välisestä keskustelusta, yhdessä muodostettuja sommitelmia. Joka tapauksessa uniikkeja materiaalisia ja esteettisiä koosteita. Taiteilijat sanoittavat – tai yhtä lailla ovat sanoittamatta – prosessia henkilökohtaisen taiteellisen ajattelunsa kautta monin eri tavoin. He saavat yhteiskunnassa erityisen luvan tulkita maailmaa halunsa mukaan: leikkiä ja kuvitella, muokata materiaalin tavoittelemaansa suuntaan. Rakentaa uudenlaisia näkymiä, viitoittaa meille reittejä mahdollisiin maailmoihin. Kertoa jotakin oleellista meistä ja muista, maailmasta jossa nyt olemme yhdessä. Niinivaaran teosten nimeäminen merivuokoiksi, Anemoniamania 31, 37, 48 (2022) viittaa vedenalaiseen maailmaan ja sen asukkaisiin. Muodoiltaan orgaanisen pyöreät olennot ovat asettuneet paikoilleen levollisesti. Niiden vahvuus on vakaassa veistoksellisuudessa ja läsnäolossa, joka jättää tilaa katsojan kuvittelulle.

Taiteen tavoitteet ovat lähtökohtaisesti avoimia ja teokset mahdollistavat yleisölle erilaisiin tulkintoihin päätymisen. Kuvataide tapaa paeta sanoja ja niiden avulla muodostuvia tarkkoja käsitteellisiä määrittelyjä. Sen luonne on toisenlaista, väreihin, muotoihin ja tuntuihin perustuvaa maailmassa olemista. Taiteen kokeminen tai tekeminen ei edellytä teorioiden omaksumista. Posthumanismin avulla voi kuitenkin tunnustella aistimisen, kommunikaation ja kanssakäymisen merkityksiä ihmiskeskeisestä irrottautuvalla tavalla. Se sopii hyvin virittämään ei-inhimillisiä olentoja tai asioita kuvaavan taiteen katsomisen ja teosten kohtaamisen kokemuksiin – siirtämään ihmisen kokevana subjektina pois vanhalta paikaltaan ja nytkäyttämään totunnaista ajattelua tarjoamalla uusia näkökulmia. Miten me voimme hyödyntämisen sijaan ennemmin hoivata ympärillämme olevaa? Tarpeen vaatiessa korjata epäedullista toimintaamme ja suunnata se arvostamaan ja vaalimaan muita silloinkin, kun toiset jäävät meille etäisiksi ja vieraiksi? Tai itse asettua hoivattavaksi ja kosketetuksi, ottaa vastaan ja kuunnella muuta, sen sijaan että suuntaisimme huomiomme siihen, miten me vaikutamme ympäristöömme?

Pysähdyn yhä uudestaan silmiin, palaan katsomiseen ja katsotuksi tulemiseen. Katseen voimaan. Taiteessa sekä teoksen tekijän että kokijan katse voi perustua ymmärrykseen ja toisiin kohdistuvaan myötätuntoon, mutta silti samalla sysätä liikkeelle kriittistä ajattelua. Monilla näistä teoksista on omiamme muistuttavat silmät. Ne katsovat takaisin sen sijaan että olisivat pelkkä katseen kohde, taideobjekti. Silmää sanotaan sielun peiliksi, mieleen nouseva tuttu ajatus vihjaa teosten sielusta tai mielestä. Siitä että ne ovat olemassa enemmän kuin objekteina. Maija Albrechtin kukat katsovat haitariksi taitellun taiteilijakirjan sivuilta. Kasvit eivät näyttäydy aina kokonaisina, mutta pienetkin vihjeet niistä kohoavat herkkinä ja samalla vahvoina vaikealta paperilta. Kukkien mykiöt ovat pieniä silmiä. Ehkä niillä näkee toisin kuin omillamme, kukkien olemus ja tapa olla olemassa poikkeaa niin paljon ihmisistä. Silti ne reagoivat maailman tapahtumiin ja toisiinsa, ollakseen olemassa hyödyntävät maan ravintoa niin kuin mekin.

Olemme tutkineet kasveja pitkään, taiteessakin niillä on runsas symbolinen ja esteettinen perinne, mutta olentoina ne ovat meille yhä monella tapaa vieraita. Kuinka kukka on (2010) ehdottaa meitä hienovaraisesti kääntämään huomiomme kasvien todellisuuteen ja tapaan olla. Natania Meeker ja Antonia Szqbari arvelevat kasveista tulevan ”uusia eläimiä”, toisia joiden arvoa ja olemusta ihmiset pohtivat suhteessa itseensä. Paikoilleen juurtuneiden kasvien tarpeet ja keskinäinen kommunikaatio, niiden hiljainen liike ja sitkeästi muiden rakenteiden läpi tunkeutuva elämä on melko helppo sivuuttaa tai kitkeä pois. Emanuele Coccia kirjoittaa animaalisen sovinismin estävän meitä ylittämästä eläinten kieltä. Se vaikeuttaa ihmisiä, ja kenties toisiakin eläimiä, saavuttamaan ymmärrystä kasvien totuudesta. Jos kykenemme silti kurottamaan niinkin erilaisten olentojen äärelle kuin kasvit, saatamme hyvinkin oppia antamaan enemmän arvoa kaikkea muutakin olevaista kohtaan.

Kasveista ja muunlajisista eläimistä keskustellaan usein rinnakkain tai asettaen ryhmät vastakkain eroja korostamalla. Posthumanistisessa mielessä molemmat lukeutuvat kirjavaan ei-inhimilliseen joukkoon, jonka olemukset ja olemisen tavat poikkeavat omistamme. Kasveihin verrattuna toisilla eläimillä on paljon yhteistä kanssamme: samankaltaisia kehonosia ja piirteitä kuin meillä, he tuntevat ja aistivat maailmaa laillamme, ajattelevat ja oppivat uutta, hoitavat poikasiaan ja elävät yhteisöissä kuten mekin. Muunlajiset muistuttavat meitä, ja niiden kohtaaminen kääntää katseen omaan eläimyyteemme. Sygnus musicus (2011) piiloutuu seinää vasten hämärään Rita Anttilan valokuvassa. Joskus elänyt on hiljaa ja liikkumaton, kaulan kaari muuttunut merkiksi muustakin kuin eläimestä itsestään. Laulujoutsenta pidetään kohtalon lintuna. Ehkä eri aikoina moniin kulttuureihin kietoutunut symbolinen eläin kertoo omasta joutsenlaulustaan ja muistuttaa, että tarvitsemme taidetta nytkin paljastamaan muuten katveeseen jäävää tietoa tai kokemusta maailmasta.

Siinä missä Anttilan joutsen väistää suoraa katsekontaktia ja hukkuu varjoihin, Albrechtin linnut tuijottavat seinältä takaisin yhtä vakavasti kuin muotokuvapotrettien ihmiset. Ne on luontevaa nähdä yksittäisinä henkilöinä, vaikka linnut eivät avaa koko persoonaansa tai elämäntarinaansa, vaan säilyttävät salaperäisen etäisyyden ja vierautensa suhteessa ihmisiin. Linnut ja muut eläimet kielineen uhkaavat jäädä meille kasvien lailla vieraaksi. Meidän olisi syytä opetella kielitaitoisemmaksi ja harjoittaa lajien välistä dialogia paremmin: kuunnella toisia eläimiä niiden näkökulmasta käsin ja hyväksyä että hekin ovat yhtä lailla oman elämänsä kokevia ja toimivia yksilöitä.[3]

Ei-inhimilliset eivät muodosta yhtenäistä joukkoa. Siksi käytännössä ei ole mitään yhtä kaavaa lähestyä ei-inhimillisiä olentoja ne huomioon ottaen, vaikka posthumanistinen tietoteoria käsittelisikin niitä yhdistävien tekijöiden, kuten materiaalisuuden kautta. Kaikenlainen materiaali on olemassa suhteessa toisiinsa, ne käyvät läpi samankaltaisia prosesseja, mutta vaikuttuvat niistä eri tavoin. Elottomat esineet voivat kulua puhki, kasvit näivettyä ja eläimet murtua. Heikentymisen tilanteen kokemukset ovat erilaisia ne tuntoisesti ja tietoisesti läpi elävän eläimen, vailla hermoverkkoa ja mieltä olevan kasvin tai elottoman olennon näkökulmasta.

Taiteilijan ja materiaalin välinen yhteys pohjautuu taiteilijan näkemyksille ja intentioille, mutta suhdetta ohjaa myös materiaalin luonne. Miten suurta sen oma tahto ja toimijuus on? Mitä tai kuka materiaali on? Entä jos materiaali on ensisijaisesti itsenäinen olento, joka ei asetu taiteilijan tavoitteleman teoksen puitteisiin? Miten paljon sitä – tai häntä – on mahdollista tai reilua ottaa mukaan taiteellisiin prosesseihin? Posthumanistisessa taiteessa korostuu elävien ei-inhimillisten mukana olo: oikeiden kasvien ja eläinten aktiivinen toimijuus muokkaa teoksia suuntiin joita taiteilija ei enää yksin määrää. Elävä materiaali haastaa käsityksiämme taiteesta, sen muodosta ja tekijyydestä. Samalla se tuo mukanaan pohdinnan siitä, saako ei-inhimillisiä eläviä toisia irrottaa omasta elinpiiristään teoksiin. Tähän tilaan ei ole tuotu todellisia toisia. Siksi teosten äärellä on helpompaa jättää esimerkiksi muita eläimiä koskettava eettinen pohdinta taka-alalle, ja sen sijaan kohdata keskenään erilaiset teokset yhtä lailla koskettavina toisina, olentoina joiden puoleen kurottautua ja joita katsoa silmiin. Elolliset olennot rakentuvat loppujen lopuksi samasta aineesta, kuin elottomat. Sekä teokset, niissä kuvatut olennot että me niiden katsojina olemme osa materiaalista maailmaa.

Teoksiin uppoutuvien toisten kohtaamisessa kyse on vuorovaikutuksesta ja maailmassa olemisesta yhdessä taiteen kanssa. Marsha Mesikimmon luonnehtii taidetta paikkana tai tilanteena, joka muotoutuu siihen osallistuvien toimijoiden välisissä kokemuksissa. Koska taiteesta kumpuava affektien ja kuvittelun voima avaa prosesseja ja auttaa suuntautumaan tulevaan, sen avulla voidaan vastata maailman rakentamiseen liittyviin kysymyksiin. Francesca Ferrando painottaa käytännön merkitystä posthumanististen maailmoiden rakentamisessa, hänen mukaansa taiteilijan tärkein posthumanistinen teos onkin lopulta taidetta synnyttävä elämä itsessään. Taidetta on mahdollista lähestyä tarkastelemalla millaisia ajatuksia ja näkyjä taiteilija välittää elämästään, millaisia arvoja ja käsityksiä teokset manifestoivat – millaisia maailmoja taiteilija luo.[4]

Kaiken olemisen lävistävä vuorovaikutus ja maailmassa oleminen, todellinen välittäminen ja toisten huomioon ottaminen vaatii meiltä kriittistä itsereflektiota: rohkeutta katsoa itseämme sellaisena kuin olemme ja kykyä tai halua muuttaa toimintaamme, muuttua. Posthumanismin haaste ihmiselle – niin taiteen tekemistä, katsomista kuin ylipäätään maailmassa olemista koskien – on että meidän tulisi antautua kohtaamisissa toisia kunnioittavaan läsnäoloon ja vuorovaikutukseen, tasapainoilemaan niissä heittäytyen, vähemmän tilaa ottaen. Mieleltään avoimena vielä tuntemattomalle ja vasta muodostumassa olevalle uudelle mahdolliselle. Ehdotan, että lähestymme huoneen teoksia omaa sisäistä ääntämme hiljentäen ja suuntaamme huomiomme sen sijaan itsemme ulkopuolella olevaan. Silloin meidän on helpompi tarkastella, miten ei-inhimillistä todellisuutta korostava näkökulma muuttaa käsitystä itsestämme ja muista. Miltä se tuntuu? Mikä suhteemme on toisiin ja toisenlaiseen tapaan olla olemassa? Miten haluamme olla elämässämme tai millaista maailmaa haluamme osaltamme rakentaa? Miten me hoivaamme ja tulemme hoivatuksi?

*

Outimaija Hakala on eläin- ja ympäristökysymyksistä sekä taiteen etiikasta kiinnostunut kuvataiteilija ja taidehistorioitsija. Parhaillaan hän tekee taiteellista väitöstutkimusta Aalto-yliopiston taiteen laitoksella muunlajisten eläinten kertomisesta ja huomioon ottamisesta kuvataiteessa.

*

Viitteet:

[1] Posthumanismista tarkemmin muun muassa: Francesca Ferrando (2019), Donna J. Haraway (2016), Karoliina Lummaa & Lea Rojola (2016), Cary Wolfe (2021).

[2] Uusmaterialismista tarkemmin muun muassa Jane Benettin Materian väre -kirjassa (2020) tai Diana Coolen ja Samantha Frostin (2010) toimittamassa artikkelikokoelmassa.

[3] Kasveista on kirjoittanut esimerkiksi Emanuele Coccia (2020) ja muunlajisista eläimistä Eva Meyer (2019).

[4] Taiteilijan harjoittama maailmoiden luominen teoksillaan viittaa Nelson Goodmanin teoriaan ihmisistä maailmoiden rakentajina.

Lähteet:

Bennet, Jane. Materiaalin väre. Tampere: niin & näin, 2020 [2004].
Braidotti, Rosi. The Posthuman. Cambridge: Polity Press, 2013.
Coccia, Emanuele. Kasvien elämä. Sekoittumisen metafysiikkaa. Helsinki: Tutkijaliitto, 2020 [2016].
Coccia, Emanuele 2020. Kasvien elämä. Sekoittumisen metafysiikkaa. Helsinki: Tutkijaliitto.
Coole, Diana & Frost, Samantha toim. New Materialisms. Ontology, Agency, and Politics. Durham: Duke University Press, 2010.
Ferrando, Francesca. Philosophical Posthumanism. London, New York, Oxford, New Delhi & Sidney: Bloomsbury Academic, 2019.
Ferrando, Francesca. Luennot. Posthumanism & Worldbuilding Symposium. Foreign Objekt & Posthuman Art Network -yhteisö, 2021.
Goodman, Nelson. Ways of Worldmaking. Indianapolis: The Harvester Press, 1978.
Haraway, Donna J. Staying With the Trouble. Minneapolis & London: University of Minnesota Press, 2016.
Heino, Timo. ”Menneisyys elää meissä” teoksessa Juhani Harri. Loimaala, Päivi toim. Tampere: Sara Hildénin taidemuseo, 2020.
Lummaa, Karoliina & Rojola, Lea toim. Posthumanismi. Turku: Eetos, 2016.
Meeker, Natania & Szqbari, Antonia. Radical Botany. Plants and Speculative Fiction. New York: Fordham University Press, 2020.
Meijer, Eva. When Animals Speak. Toward an Interspecies Democracy. New York: New York University Press, 2019.
Mesikimmon, Marsha. ”From the Cosmos to the Polis: On Denizens, Art and Postmigration Worldmaking”. Schramm, Moritz & Ring Petersen Anne (ed.) (Post)Migration in the Age of Globalisation: New Challenges to imagination and representation: Special Issue of Journal of Aesthetics & Culture. Taylor & Francis Group, Routledge: Journal of Aesthetics & Culture, Vol. 9. No. 2. 2017.
Wolfe, Cary. Art and Posthumanism. Essays, Encounters, Conversations. Minneapolis & London: University of Minnesota Press, 2021.

SVE

Att föreställa sig till de andra

Jag har en känsla av att jag inte är ensam. Jag betraktar verken omkring mig och upplever att de i sin tur betraktar mig och iakttar mina rörelser. En del av verken har faktiskt ögon – jag är föremål för blickar precis som de. Kan de material konstnären använder komma till liv i form av verk, närma sig oss och beröra oss, finnas till precis som vi? Människan är ett nyfiket djur, med en nyfikenhet som av naturen är inställd på omvärlden. Men vilka är ’andra’? Åtminstone våra artfränder och andra djur. Hur är det med icke-levande varelser eller föremål – räknas de också med? I konstens verklighet kan all materia leva och vara betydelsebärande: varje varelse, allt från den lilla fågeln till det vardagliga föremålet till människan själv har på samma sätt betydelse i den omgivning som grundar sig på den kreativa fantasin.

Varierande materia och olika varelser brukar definieras systematiskt utgående från respektive egenskaper i egna boxar: mellan icke-levande och levande, din och min, oss och andra uppstår, som av sig själv, gränser. Det här hjälper oss förstå världen – och i bästa fall bättre beakta varandras olika behov och intressen. För det mesta gör vi inte det; genom vårt handlande förorsakar vi omfattande och mångahanda ekologisk obalans. Det att vi försvagar och förstör olika livsformer berör också oss själva – vi kan omöjligen lämna oss utanför allt annat, eller skydda oss mot omgivningens verkningar. Ismo Kajanders surrealistiska, hornförsedda varelse som gråter blodröda tårar skapar sin kropp av bråte som övergivits av människan och havsdjuren. Varelsen passar inte in i någon som helst vedertagen kategori; tvärtom ifrågasätter den det meningsfulla i att kategorisera allt.

Verket Skriet/Fasa inför livets slut (2011) mäter tiden, stirrar oavbrutet på oss, tvingar oss möta dess blick och göra någonting. Ja, vi försöker ju hela tiden hitta bättre lösningar, söka ny kunskap, lära oss sakta ner eller åtminstone bemästra förändringar i vår omgivning och de individuella känslor och samhälleliga situationer de förorsakar. Vi försöker placera in människan som en del av världen på ett mer balanserat sätt, och återgå till att leva jämsides med allt annat levande i stället för att se oss själva som speciella och berättigade till att utnyttja allt som resurser för bara vårt eget liv. Vi vill känna samhörighet med vår omgivning och skapa relationer till andra, förstå dem på ett djupare plan. Vi letar febrigt efter en ny form av anknytning, men i den brustna blicken hos skulpturen, skräckslagen över framtidsutsikterna, klapprar redan skalet av den döda musslan.

Jag närmar mig verken i rummet och det icke-mänskliga i dem – andra varelser, omgivning, materialitet – ur ett posthumanistiskt perspektiv. Posthumanismen är en mångdisciplinär teoretisk inriktning som dekonstruerar vår världsbild och vårt tänkande; ett mångvetenskapligt forskningsfält vars från varandra avvikande förgreningar utgör en idealisk grund också för konsten. Med vissa nyansskillnader brukar de posthumanistiska teorierna poängtera människan som en del av sin omgivning. Med hjälp av posthumanismen skapas dels förbättringar i humanismens människocentrerade axiom, dels alternativ till de antropocentriska tanke- och verksamhetsmodellerna där människan och individen placeras i centrum. Som bakgrund för konstverk kan den hjälpa oss att hitta nya sätt att skildra exempelvis av varandra beroende livsformer, drag som förenar dem, eller olika materials och objekts karaktär som agenter vilka påverkar sin omgivning. En del av posthumanismen koncentrerar sig på att föreställa sig framtiden, tiden efter människan. Ibland grundar sig spekulationerna på den teknologiska utvecklingen och människans förändring till en bättre version av sig själv med hjälp av denna utveckling. Enligt en annan inriktning fortsätter livet på jorden utan oss. En tredje inriktning koncentrerar sig på den antropocentriska erans sönderfall och på att hitta ett samband som bär upp den postantropocentriska biosfäriska helheten.[1]

Den spekulativa fantasin har en lång tradition som arbetsmetod för konstskapande och som nyskapande kraft. Över lag bör vi minnas att relationerna människa och icke-människa emellan, eller de till dessa relationer relaterade uppfattningarna, aldrig varit konstanta, om också posthumanismen förstås hjälper oss att bättre upptäcka allt varande och uppmuntrar oss att tänka om och söka visheten i det icke-mänskliga. Inom såväl vetenskap som konst har kulturella distinktioner byggts upp och raserats också förr. Den konst som öser – eller granskas – ur det posthumanistiska perspektivet behandlar i stor utsträckning teman som i alla tider skildrats av konstnärer vilkas tankar kretsat kring miljön, det egna människovarat och den egna tillhörigheten i världen. Också i denna sal finns många verk tillkomna före posthumanismen.

Ett bra exempel är Juhani Harris assemblage med vaxkakor och fågelägg, gjorda långt innan olika fågelarter blev utrotningshotade och före pollinerarnas drastiska minskning. Verken är gjorda av upphittade föremål och material som konstnären komponerat till stämningsmättade, estetiskt tilltalande collage i vitrinlådor. Verken var på sin tid exceptionella – Harri byggde bilder av föremål på samma sätt som målaren bygger bilder av färgerna i sin palett. En heltäckande materialitet karaktäriserar konstnärens förhållande till sina verk: arbete och verk har sin utgångspunkt i den materiella världens mångformighet och processer på ett sätt som dagens vetenskapliga diskussion om materialets betydelsebärande kvaliteter på ett träffande sätt skildrar. Vi kan föreställa oss att konstnär och material i verket blir till en gemensam komposition, i vilken också betraktaren senare kommer att ingå. De ingår alla i verket, i egenskap av aktörer vilkas kollektiva tänkande och kroppsliga, förspråkliga affektiva inverkan uppstår småningom, i de momentana upplevelserna. Medlemmarna i kompositionen sammanflätas, förändras och utvecklas kontinuerligt i den ständigt föränderliga situationen. [2]

Samtidskonstnärer beskriver ibland det betydelsebärande i materialet de använder som en faktor som, med stöd i den nymaterialistiska teorin, styr det konstnärliga arbetet. I konstnärens arbete är det hur materialen känns, närvaron i arbetsprocessen och påverkan från dessa sensationer och, slutligen, hur materien finner sin form, organiska och vardagliga saker. De utgör grunden för de professionella praktikerna, i det tänkande som pågår inom materialet och händernas arbete. Det att den når bortom språket, de ständiga förändringarna i processerna och hur materien omformas gör nymaterialismen till en naturlig inramning för en konceptualisering av arbetet som till största delen är icke-verbalt och måste upplevas med kroppen. Materia som blir sedd och hörd, materia som taktil kvalitet, som något att nå med olika sinnen. Att materien skildras som något fullt av liv, att vi ser dess möjlighet, dess potential att låta sig förenas med den väv som omgivande materia bildat.

Umppa Niinivaara rakuskulpturer andas tid tillbringad tillsammans med materialet, lyssnande till leran och beaktande av dess karaktär. En kan tänka sig lerans funktionalitet som en väsentlig del av verket och den skulpterande processen. Det icke-mänskligas inverkan framkommer dock inte fritt eller slumpmässigt i det färdiga verket, utan verket berättar om konstnärens kännedom om sitt material – dess funktionalitet – och hans förmåga att genom oräkneliga val ge leran den avsedda formen.

Verken är material som samlats ihop och ordnats under konstnärens arbetsprocess. Eller spår av ett samtal mellan konstnären och materialet, gemensamt utformade kompositioner. Hur som helst, unika materiella och estetiska sammanställningar. Konstnärerna ger ord åt – eller låter bli att ge ord åt – processen genom sitt personliga konstnärliga tankearbete på många olika sätt. De får i samhället ett speciellt tillstånd att tolka världen så som de vill: med lek och fantasi, de får bearbeta materialet i den riktning de eftersträvar. Bygga nya slags vyer, visa oss vägar till möjliga världar. Berätta något väsentligt om oss och andra, om världen där vi nu är, tillsammans. Niinivaara har givit sina verk namnet havsanemon, Anemoniamania 31, 37, 48 (2022) syftar på den submarina världen och dess invånare. Organiskt runda till formen har varelserna rofyllt lagt sig till rätta. Deras styrka ligger i en stabil skulpturalitet och en närvaro som ger plats för betraktaren att fantisera.

Det konsten strävar till är i princip öppet, och verken gör det möjligt för publiken att komma fram till olika tolkningar. Bildkonsten brukar undvika ord och de precisa konceptuella definitioner orden möjliggör. Dess karaktär är någonting annat: ett på färger, former och känsla baserat varande i världen. Att tillägna sig teorier är ingen förutsättning för konstupplevelser eller -skapande. Med hjälp av posthumanismen är det dock möjligt att undersöka betydelsen i förnimmelser, kommunikation och växelverkan på ett sätt som avviker från det antropocentriska. Posthumanismen är väl lämpad för att finjustera konst, som skildrar icke-mänskliga varelser eller saker, till erfarenheter av betraktandet och möten med verken – flytta människan som erfarande subjekt från hens invanda plats, rucka på invanda tankebanor genom att erbjuda nya synvinklar. Hur kan vi, i stället för att dra nytta av det som finns omkring oss snarare ge det omsorg? Om så krävs, ändra vårt ofördelaktiga agerande och rikta in oss på att värdesätta och värna om andra, också då de känns avlägsna och främmande? Eller försätta oss själva i en position där vi behöver omsorg och beröring, tar emot och lyssnar på de andra, i stället för att koncentrera vår uppmärksamhet på hur vi själva inverkar på vår omgivning?

På nytt och på nytt stannar jag upp vid ögonen, återvänder till betraktandet och till att bli sedd. Till blickens kraft. I konsten kan blicken hos både den som skapat verket och den som upplever det basera sig på förståelse och empati gentemot andra, samtidigt som det kan sätta igång ett kritiskt tänkande. Många av verken här har ögon som påminner om våra. De tittar tillbaka i stället för att bara vara föremål för vår blick, konstobjekt. Ögat sägs vara själens spegel; en bekant tanke som dyker upp i sinnet antyder någonting om verkets själ eller anda. Antyder att de finns till, mer än som objekt. Maija Albrechts blommor tittar fram ur den till dragspel öppnade konstnärsboken. Växterna syns inte alltid i helfigur, men också små antydningar om dem kan skönjas, fragila, samtidigt starka, på det ljusa pappret. Blommornas linser är små ögon. Kanske de ögonen ser annorlunda än våra, blommornas väsen och sätt att vara avviker så mycket från människornas. Ändå reagerar de på händelser i världen och på varandra, och för att finnas till utnyttjar de jordens näring, precis som vi.

Vi har studerat växter mycket länge. Också i konsten har växterna en rik symbolisk och estetisk tradition, men som varelser är de oss emellertid fortfarande på många sätt främmande. Hur en blomma är (2010) råder oss finkänsligt att vända vår uppmärksamhet till växternas sätt att vara. Natania Meeker och Antonia Szqbari tänker sig att ”nya djur” uppstår ur växterna –  andra, vilkas värde och väsen  människan begrundar i förhållande till sig själv. Det är ganska lätt att ignorera de på sin plats rotade växternas behov, deras sinsemellan kommunikation, deras stilla rörelse och det liv som ihärdigt tränger sig genom strukturerna. Emanuele Coccia skriver att vår animaliska chauvinism hindrar oss från att överträffa djurens språk. Det gör det svårt för människor, och kanske också andra djur, att nå förståelse för växternas verklighet. Om vi ändå lyckas komma nära så olika varelser som växter, kan det gott hända att vi lär oss ge större värde åt också allt annat som är.

Vi diskuterar ofta växter och andra djurarter än vi själva parallellt, eller på så sätt att vi ställer grupperna mot varandra genom att understryka skillnaderna. I posthumanistiskt tänkande hänför sig båda till en brokig, icke-mänsklig skara, vars väsen och sätt att vara skiljer sig från våra egna. I jämförelse med växterna har de andra djuren mycket gemensamt med oss: de har samma slags kroppsdelar och drag som vi, de känner och förnimmer världen på samma sätt som vi, tänker och lär sig nya saker, sköter sina ungar och lever i samhällen liksom vi. De andra djurarterna påminner om oss, och att möta dem vänder våra blickar till vår egen djurhet. Cygnus musicus (2011) gömmer sig mot väggen i skymningen på Rita Anttilas fotografi. Har levt någon gång, är tyst och orörlig, halsens båge har blivit till ett tecken på något annat än djuret självt. Sångsvanen anses vara ödets fågel. Kanske berättar den symboliska fågeln, som under olika tider inlemmats i många olika kulturer om sin egen svanesång och påminner oss om att vi också nu behöver konsten som kan avslöja erfarenheter av världen och kunskap som annars hamnar i skymundan.

Där Anttilas svan undviker direkt ögonkontakt och försvinner bland skuggorna, glor Albrechts fåglar tillbaka på oss lika allvarliga som människorna på porträtten. Det känns helt naturligt att se fåglarna som individer, fast de inte öppnar hela sin person eller livshistoria för oss utan behåller den hemlighetsfulla distansen och främlingskapet i förhållande till oss, människan. Fåglarna och de andra djuren med sina språk hotar bli främmande för oss på samma sätt som växterna. Vi har allt skäl att bli språkkunnigare och bättre på dialogen mellan arterna: lyssna på andra djur ur deras perspektiv, och acceptera att också de är individer som lever och upplever sina egna liv.[3]

De icke-mänskliga utgör ingen enhetlig grupp. Därför finns det i praktiken ingen allmän modell för hur vi skall närma oss icke-mänskliga varelser på ett sätt som beaktar dem, även om den posthumanistiska kunskapsteorin behandlar de icke-mänskliga utgående från faktorer som förenar dem, såsom exempelvis materialiteten. Alla material existerar i förhållande till andra material; de genomgår alla liknande processer men påverkas på olika sätt av dem. Icke-levande föremål kan slitas sönder, växter vissna, djur brytas ned. Upplevelserna av att försvagas är för ett djur med ett emotionellt och kognitivt liv något helt annat än den är för en växt utan nervsystem och sinne eller ett icke-levande föremål.

Sambandet mellan konstnären och materialet grundar sig på konstnärens åskådningar och intentioner, men relationen styrs också av materialets beskaffenhet. Hur stor är dess egna vilja och funktionalitet? Vad eller vem är materialet? Och om materialet är en i första hand självständig varelse som inte låter sig passas in inom ramen för det verk konstnären eftersträvar? Hur mycket av det – eller hen – kan konstnären inlemma i de konstnärliga processerna utan att det blir ojuste? I den posthumanistiska konsten understryks de levande icke-mänskligas medvaro: riktiga växters och djurs aktiva medverkan bearbetar verket i en riktning som konstnären inte längre ensam bestämmer över. Ett levande material utmanar våra uppfattningar om konsten, dess form och upphovsmannaskap. Samtidigt hämtar användningen av ett levande material med sig en tankeställare kring huruvida det är rätt att flytta levande icke-mänskliga andra från deras egen livsmiljö och placera in dem i konstverk. I det här rummet har inga verkliga andra hämtats in. Därför är det inför verken här lättare att lämna exempelvis etiska funderingar kring de andra djuren i bakgrunden och i stället bemöta de sinsemellan olika verken som likvärdigt berörande andra, varelser att sträcka sig fram mot och se i ögonen. Sist och slutligen består de levande varelserna av samma ämnen som de icke-levande. Såväl verken som de i dem skildrade varelserna och vi som betraktar verken, är delar av den materiella världen.

I mötet med de i verken försänkta andra är det fråga om växelverkan och ett varande i världen tillsammans med konsten. Marsha Mesikimmon definierar konsten som en plats eller en situation som formas av upplevelserna de deltagande aktörerna emellan. Eftersom den affekternas och fantasins kraft som stiger ur konsten öppnar processer och hjälper oss rikta siktet mot det kommande, kan vi med dess hjälp besvara frågor som hänför sig till världsbygget. Francesca Ferrando betonar praktikens betydelse vid byggandet av posthumanistiska världar; enligt henne är konstnärens viktigaste posthumanistiska verk sist och slutligen själva det liv som föder konst. Vi kan närma oss konsten genom att granska hurdana tankar och syner ur sitt liv konstnären förmedlar, hurdana värden och uppfattningar verken manifesterar – hurdana världar konstnären skapar.[4]

Den växelverkan och det varande i världen som genomsyrar allt varande, att verkligen bry sig om och ta andra i beaktande kräver kritisk självreflektion hos oss själva: mod att se oss själva sådana vi är och förmåga eller vilja att förändra vårt beteende, förändras. Posthumanismens utmaning till människan – då det gäller såväl konstskapande, seende som varandet i världen överhuvudtaget – är att vi borde vara ödmjuka nog att i våra möten med andra visa respektfull närvaro, interagera, ge oss hän på ett balanserat sätt och ta mindre plats för oss själva. I våra sinnen öppna för det som ännu är okänt och det nya möjliga som håller på att utformas. Mitt förslag är att vi tystar ned vår inre röst då vi närmar oss verken i rummet, riktar vår uppmärksamhet mot det som finns utanför oss. Så har vi lättare att granska hur synvinkeln som lyfter fram den icke-mänskliga verkligheten förändrar vår uppfattning om oss själva och andra. Hur känns det? Vilket är vårt förhållande till andra och till andra sätt att finnas till? Hur vill vi finnas till i våra liv, hur ser den värld ut som vi vill bygga? Hur visar vi omsorg, hur blir vi visade omsorg?

*

Konstnären, konsthistorikern Outimaija Hakala hyser ett varmt intresse för såväl djur- och miljöfrågor som frågor om konstens etik. Just nu arbetar hon vid Aalto-universitetet på en konstnärlig doktorsavhandling, där hon undersöker hur bildkonsten berättar om och beaktar andra djurarter.

 

Referenser:

[1] Närmare om posthumanismen, se bl a: Francesca Ferrando (2019), Donna J. Haraway (2016), Karoliina Lummaa & Lea Rojola (2016), Cary Wolfe (2021).

[2] Närmare om nymaterialismen, se t ex Jane Bennetts bok Materian väre (2020) eller den av Diana Coole och Samantha Frost redigerade artikelsamlingen New Materialisms. Ontology, Agency, and Politics.

[3] T ex Emanuele Coccia har skrivit om växter (2020), om andra djurarter Eva Meyer (2019).

[4] Det skapande av världar som konstnären sysslar med refererar till Nelson Goodmans teori om människan som byggare av världar.

Källor: 

Bennet, Jane. Materiaalin väre. Tampere: niin & näin, 2020 [2004].

Braidotti, Rosi. The Posthuman. Cambridge: Polity Press, 2013.

Coccia, Emanuele. Kasvien elämä. Sekoittumisen metafysiikkaa. Helsinki: Tutkijaliitto, 2020 [2016].

Coole, Diana & Frost, Samantha ed. New Materialisms. Ontology, Agency, and Politics. Durham: Duke University Press, 2010.

Ferrando, Francesca. Philosophical Posthumanism. London, New York, Oxford, New Delhi & Sidney: Bloomsbury Academic, 2019.

Ferrando, Francesca. Föreläsningar. Posthumanism & Worldbuilding Symposium. Foreign Objekt & Posthuman Art Network -yhteisö, 2021.

Goodman, Nelson. Ways of Worldmaking. Indianapolis: The Harvester Press, 1978.

Haraway, Donna J. Staying With the Trouble. Minneapolis & London: University of Minnesota Press, 2016.

Heino, Timo. ”Menneisyys elää meissä” teoksessa Juhani Harri. Loimaala, Päivi toim. Tampere: Sara Hildénin taidemuseo, 2020.

Lummaa, Karoliina & Rojola, Lea toim. Posthumanismi. Turku: Eetos, 2016.

Meeker, Natania & Szqbari, Antonia. Radical Botany. Plants and Speculative Fiction. New York: Fordham University Press, 2020.

Meijer, Eva. When Animals Speak. Toward an Interspecies Democracy. New York: New York University Press, 2019.

Mesikimmon, Marsha. ”From the Cosmos to the Polis: On Denizens, Art and Postmigration Worldmaking”. Schramm, Moritz & Ring Petersen Anne (ed.) (Post)Migration in the Age of Globalisation: New Challenges to imagination and representation: Special Issue of Journal of Aesthetics & Culture. Taylor & Francis Group, Routledge: Journal of Aesthetics & Culture, Vol. 9. No. 2. 2017.

Wolfe, Cary. Art and Posthumanism. Essays, Encounters, Conversations. Minneapolis & London: University of Minnesota Press, 2021.

EN

Imagining Our Way To Others

I have a feeling I’m not alone. I look at the works around me, but I feel they see me too and observe my movements. Some of them even have eyes, I’m a target of their gaze just as much as they are mine. Can the artist’s materials become alive in the works, can they approach and touch us, exist like we exist? The human being is an inquisitive animal, naturally attuned to others. But who are others? Other humans, certainly, and non-human animals as well. But what about inanimate creatures or objects, do they count? In the reality of art, all matter can be alive and meaningful, all creatures, from the smallest bird to everyday objects to human beings, are equally important when set in the context of creative imagination.

Substances and creatures are commonly divided into categories according to their properties, creating seemingly natural boundaries between the inanimate and the animate, between you and me, between us and other animals. Such divisions help us understand the world – and, at best, to better take relate to the needs and interests of others. For the most part, however, we neglect to do so and cause instead widespread and varied ecological imbalances through our actions. The decline and destruction of the diversity of life also affects us, we cannot isolate ourselves from the rest of creation or protect ourselves from environmental impacts. Ismo Kajander’s surreal horned figure shedding blood-red tears builds its body from items discarded by sea creatures and humans. It refuses to fit into any of the common categories of being, quite the contrary: it challenges the imposition of such categories of meaning. The Scream / Horror before life’s end (2011) measures time, staring at us without flinching, demanding that we meet its gaze and do something. And indeed, we are constantly trying to find better solutions, search for new knowledge, learn to slow down or manage changes in our environment, and control our private emotions and social situations caused by those changes. We are trying to make humanity a more harmonious part of the world, to place ourselves on an equal footing with other living beings instead of considering ourselves special and entitled to use everything merely to satisfy our own needs. We want to feel connected to our environment and relate to others, to understand them more deeply. We are frantically searching for a new bond, but the shell of a dead clam already rattles in the broken gaze of the sculpted herald, horrified by visions of things to come.

I approach the works in the gallery and the non-human in them – other beings, environment, materiality – from a posthumanist perspective. Posthumanism is a theoretical approach and an field of interdisciplinary research that dismantles our anthropocentric worldview and thinking. Its many and diverse branches provide a fertile ground for art. Despite their nuances, posthumanist theories usually emphasise the fact that humans are part of their environment. Posthumanism revises the anthropocentric assumptions of humanism and creates alternatives to modes of thinking and action that put humans and individuals in the centre. Applied to art, it can help us find new ways of depicting interdependent forms of life, for example, their connecting features, or the nature of materials and objects that have environmental impacts. There is also posthumanism that focuses on imagining a future age after humans. Some speculations revolve around the idea that technological development will eventually enable humanity to transform into a more advanced, posthuman version of itself. In other speculations, life on Earth continues without us. A third direction concentrates on the disruption of the anthropocentric age and on finding a connection that will sustain the totality of the next biosphere.[1] 

Speculative imagining has a long tradition as a creative force and a method of art. We must also remember that relations between humans and non-humans and related ideas have never been immutable, even though posthumanism is today giving us a clearer view of all beings and encourages us to think differently by seeking wisdom from the non-human. Cultural divisions have been constructed and dismantled before, both in science and in art. Art that draws on the posthumanist perspective or requires it as a framework of interpretation, tends to address many of the same themes that artists reflecting upon the environment, their own humanity and their being in the world have always explored. Many of the works in this gallery were in fact created before the advent of posthumanism.

A case in point is Juhani Harri’s assemblages of bee hives and bird eggs, which he created before bird species had become endangered and the numbers of pollinators collapsed. The works are made of found objects and materials, from which the artist has created intense compositions placed in display boxes. The technique was quite exceptional for its day, with Harri using objects to create images much like a painter does with paints in their palette.

Harri’s attitude towards his works is one of eminent materiality: both the method and the works themselves are informed by the diversity and processes of the material world in a way that is aptly described in current scientific discourse on the significance of materials. The creation of an artwork can be seen as a joint endeavour in which both the artist and the materials play a part, and which viewers later join in as well. They are all agents, and their collective thinking and embodied, pre-linguistic affective interactions occur incrementally within momentary experiences. The constituents of the work are thus intertwined, changing and constantly evolving in the fluid situation.[2]

Describing the significance of material in their practice, contemporary artists sometimes refer to neo-materialist theory and talk about material as an agent guiding their creative work. The feel of materials, the sense of being in process with them, and the ultimate coalescence of the materials into a piece of art, these are all organic and everyday matters in an artist’s work. They form the foundation for professional practices, the thinking that goes on in the material and in the hands-on process of creation. Neo-materialism offers a natural framework for conceptualising such a practice that is mostly non-verbal and embodied, reaching beyond linguistic signifiers and characterised by constant changes in process and reconfigurations of matter. Matter to be seen, felt, heard, reached by the senses. From the perspective art making, it seems logical to think that alongside the skill and creativity needed for creative work, the material itself should also possess special significance – that material be described as alive and be seen as having the potential to join the pattern of other matter around it.

Umppa Niinivaara’s raku sculptures radiate a sense of the time spent with the material, listening to clay and responding to its characteristics. The agency of the clay can seen as an integral component of the work and the process of sculpting. However, the impact of non-human agency in the finished piece is not free or random, the work reflects the artist’s intimate knowledge of the material and its agency, her ability to bring the clay to its desired shape through the myriad choices of her hands.

Works of art are matter that has accumulated and become organised during the artist’s creative process. They are traces of a conversation between the artist and the material, compositions created together. Whatever the process, they are nevertheless unique material and aesthetic assemblages. There are many ways in which artists articulate their process – or leave it unarticulated – through their personal artistic thinking. They have a special dispensation to interpret the world as they like: to play and imagine, to shape the material in the direction they want. To build new horizons, to show us ways to possible worlds. To tell us something essential about ourselves and others, about the world we live in, together, right now. Niinivaara’s title Anemoniamania 31, 37, 48 (2022) for her works is a reference to the underwater world and its inhabitants. The organically round creatures have settled into restful positions. Their strength lies in their solid sculpturality and presence, which leaves room for the viewer’s imagination.

The aims of art are intrinsically open, and artworks allow the audience to arrive at different interpretations. Visual art tends to avoid words and the precise conceptual definitions formed by language. It is inherently different, a mode of being in the world that is based on colours, shapes and feel. To experience or make art you do not need theories. However, posthumanism allows us to explore the meanings of sensation, communication and interaction in a way that is free from anthropocentrism. It is eminently suited to attune us to appreciate and encounter works of art that depict non-human beings or things – to depose the human being as experiencing subject and dislocate conventional ideas by offering new perspectives. Instead of exploiting the things around us, how can we care for them? To remedy, when necessary, our harmful behaviour and redirect it towards valuing and nurturing others, even when those others remain distant and alien to us? Or to allow ourselves to be nurtured and touched, to receive and to listen to others, instead of focusing our attention on how we ourselves affect our environment?

I keep returning to eyes, to looking and being looked at. To the power of the gaze. In art, the creator’s and the viewer’s gaze can be based on understanding and compassion, yet it can also stimulate critical thinking. Many of these works have eyes that resemble our own. They look back instead of being merely an object of the gaze, an object of art. The eye is said to be the mirror of the soul, and that familiar thought hints at the idea that a work can have a soul or mind. That they are more than objects. Maija Albrecht’s flowers observe me from the pages of an artist’s book that is folded into an accordion. The plants don’t always appear whole, yet even the smallest hints of them emerge delicate yet strong from the difficult paper. The centres of the flowers are tiny eyes. Perhaps they see differently from us, for the essence of flowers and their way of being are so different from those of us humans. Yet flowers react to events and to each other, and on order to exist they draw sustenance from the soil, just like us.

We have studied plants for a long time, and even in art they possess a rich symbolic and aesthetic tradition, yet as living creatures they remain in many ways alien to us. How a Flower Is (2010) subtly suggests that we turn our attention to the reality and way of being of plants. Natania Meeker and Antonia Szqbari suspect that plants will become “new animals”, others whose value and nature people will debate in relation to themselves. The needs and mutual communication of rooted, non-ambulatory plants, their silent movement and life that persistently penetrates other structures, are relatively easy to ignore or eradicate. According to Emanuele Coccia, animal chauvinism prevents us from transcending the language of animals. It makes it difficult for humans, and perhaps other animals as well, to understand the truth of plants. If we nevertheless are able to reach out to beings so different from us as plants, we may well learn to appreciate better all other things as well.

Discussions about plants and non-human animals tend to address them as parallel categories or contrast them against each other by emphasising their differences. In the posthumanist view, however, both are part of a diverse group of non-human beings whose essence and ways of being are different from our own. In comparison with plants, non-human animals have a lot more in common with us: they have similar body parts and features, they feel and sense the world as we do, they think and learn, they care for their young and live in communities just like we do. Non-human animals resemble us, and when we encounter them we tend to turn our gaze onto our own animal nature. In Rita Anttila’s photograph, Cygnus musicus (2011) hides against a wall in dim light. The creature that once was alive is now silent and still, the curve its neck has turned into a sign that signifies something else than the animal. The whooper swan is regarded a bird of fate. Perhaps the animal that has over centuries become part of the symbolic order of many cultures, is here telling us about its own “swan song”, reminding us that we need art even in this day and age to reveal to us knowledge or some experience of the world that would otherwise remain obscured.

Where Anttila’s swan avoids direct eye contact and is lost in the shadows, Albrecht’s birds stare back at us as unflinchingly as people in portraits. It is natural to thing of the birds as individuals, although they do not reveal their personality or life story and retain instead their otherness and mysterious distance from us humans. Birds and other animals and their languages threaten to remain as alien to us as plants. We would be wise to learn to know languages and get better at interspecies dialogue: to listen to other animals from their own perspectives and accept that they too are individuals, just like us, experiencing and behaving in their own lives.[3]

Non-human species are not a coherent group. There is in practice no one formula for approaching non-human beings on their own terms, even if posthumanist epistemology does examine them in terms of common factors such as materiality. All materials exist in relation to each other, they go through similar processes but are affected by them in different ways. Inanimate objects can wear out, plants can wilt and animals break. Experiences of debilitation are different for a sentient and conscious animal, for a plant that has no neural network or mind, or for an inanimate being.

The connection between the artist and her material is based on the artist’s vision and intentions, but it is also guided by the nature of the material. How forceful is its will and agency? What or who is the material? What if the material is primarily an autonomous being who does not fit into the framework of the work the artist is contemplating? How much is it possible, or fair, to involve it – or her – in the artistic process? The distinguishing feature of posthumanist art is the involvement of living non-humans: the active agency of real plants and animals steers the work in directions no longer determined by the artist alone. The use of such living materials challenges our notions of art, its form and authorship. At the same time, it also raises the question whether we are entitled to remove non-human living others from their habitat so as to use them in our works. In this particular space there are no real others, which makes it easier to pass over any ethical considerations of issues concerning other animals, for example, and instead to experience the works themselves as others, as beings to reach out to and whose eyes to look into. After all, living beings are made of the same stuff as inanimate ones. The works, the creatures depicted in them as well as we, the viewers, are all part of the material world.

Relating to other beings embedded in artworks is a process of interaction and being in the world that is accompanied by art. Marsha Mesikimmon describes art as a locus or situation that is formed by and between the experiences of the actors involved. Because the power of affects and imagination arising in art opens up processes and helps us look to the future, it can be employed to respond to questions about worldmaking. Francesca Ferrando, on the other hand, stresses the importance of practice in the construction of posthumanist worlds, arguing that an artist’s most important posthumanist work is ultimately life itself that begets art. It is possible to approach art by looking at the ideas and visions that the artist communicates about her life, the values and perceptions that the works manifest – in a word, the worlds that the artist creates.[4]

All-pervasive interaction and being in the world, genuine care and consideration for others, these call for critical self-reflection: the courage to see ourselves as we are and the ability or willingness to change our actions, to change ourselves. The challenge of posthumanism to humanity – whether in terms of art making, looking or being in the world in general – is that we commit to practising respectful presence and interaction in encounters with others, that we seek balance with abandon and take up less space. That we keep our minds open to the as yet unknown and still emerging new potentiality. I suggest that we approach the works in this gallery by muting our inner voice and focusing instead on what is outside of ourselves. That will make it easier for us to see how our perception of ourselves and of others is changed by a perspective that places the emphasis on non-human reality. What does it feel like? How do we view others and different ways of being? How do we want to be in our lives; what kind of a world do we want to build? How do we care, how are we cared for?

*

Outimaija Hakala is a visual artist and art historian whose interests include animal and environmental issues and the ethics of art. She is currently working on her doctoral thesis on representation and consideration of non-human animals in visual art at the Department of Art at Aalto University.

*

References:

[1] For more on posthumanism, see e.g. Francesca Ferrando (2019), Donna J. Haraway (2016), Karoliina Lummaa & Lea Rojola (2016), Cary Wolfe (2021).

[2] For more on neo-materialism, see e.g. Jane Benett’s Vibrant Matter (2020) or the collection of articles edited by Diana Coole and Samantha Frost (2010).

[3] For example, Emanuele Coccia (2020) has written about plants and Eva Meyer (2019) about non-human animals.

[4] The idea of an artist creating worlds in their works harks back to Nelson Goodman’s theory of people as world-builders.

 

Sources:

Bennet, Jane. Materiaalin väre. Tampere: niin & näin, 2020 [2004].

Braidotti, Rosi. The Posthuman. Cambridge: Polity Press, 2013.

Coccia, Emanuele. Kasvien elämä. Sekoittumisen metafysiikkaa. Helsinki: Tutkijaliitto, 2020 [2016].

Coccia, Emanuele 2020. Kasvien elämä. Sekoittumisen metafysiikkaa. Helsinki: Tutkijaliitto.

Coole, Diana & Frost, Samantha toim. New Materialisms. Ontology, Agency, and Politics. Durham: Duke University Press, 2010.

Ferrando, Francesca. Philosophical Posthumanism. London, New York, Oxford, New Delhi & Sidney: Bloomsbury Academic, 2019.

Ferrando, Francesca. Luennot. Posthumanism & Worldbuilding Symposium. Foreign Objekt & Posthuman Art Network -yhteisö, 2021.

Goodman, Nelson. Ways of Worldmaking. Indianapolis: The Harvester Press, 1978.

Haraway, Donna J. Staying With the Trouble. Minneapolis & London: University of Minnesota Press, 2016.

Heino, Timo. ”Menneisyys elää meissä” teoksessa Juhani Harri. Loimaala, Päivi toim. Tampere: Sara Hildénin taidemuseo, 2020.

Lummaa, Karoliina & Rojola, Lea toim. Posthumanismi. Turku: Eetos, 2016.

Meeker, Natania & Szqbari, Antonia. Radical Botany. Plants and Speculative Fiction. New York: Fordham University Press, 2020.

Meijer, Eva. When Animals Speak. Toward an Interspecies Democracy. New York: New York University Press, 2019.

Mesikimmon, Marsha. ”From the Cosmos to the Polis: On Denizens, Art and Postmigration Worldmaking”. Schramm, Moritz & Ring Petersen Anne (ed.) (Post)Migration in the Age of Globalisation: New Challenges to imagination and representation: Special Issue of Journal of Aesthetics & Culture. Taylor & Francis Group, Routledge: Journal of Aesthetics & Culture, Vol. 9. No. 2. 2017.

Wolfe, Cary. Art and Posthumanism. Essays, Encounters, Conversations. Minneapolis & London: University of Minnesota Press, 2021.

SAl / SAL / ROOM 5 Susinukke Kosola

FI

Kuuntele audio

28 FRAGMENTTIA TÖLKKIEN AVAAMISESTA

1.

Se on yhdentekevää, kuinka monta kertaa tölkin on avannut, jos sen on aina tehnyt työkaluilla. Jos työkalua ei ole tehnyt itse, ei ole avannut tölkkiäkään itse. Tällä logiikalla kukaan ei ole aikoihin tehnyt mitään. Se kuitenkin tuntuu käyvän järkeen, vaikka kaikkien kalenterit ovat koko ajan täynnä.

2.

Nykyään tölkin avaustyökalu, klipsu, on rakennettu kiinni itse tölkin kanteen. Tölkit aukeavat, ne tyhjennetään ja ne kierrätetään, mutta vain passiivissa. Se on niin helppoa, että se vaan tapahtuu. Niin kuin herää seitsemältä siitä huolimatta, että oli unohtanut laittaa herätyskellon soimaan.

3.

Voi Kafkan pieni Gregor Samsa! Herätä nyt jäätävänä loisena, koko maailma nurinkurin. Se oli sellaista aikaa. Sellaista ei onneksi tapahdu enää. Ihmiset heräävät joka aamu, liukuvat Ikean sängyistään laminaattilattialle, kävelevät vessaan ja peilaavat selkiään, mutta eivät löydä makuuhaavoja. Outoa. Jossain ne ovat. Jatkuvasti orastavat siivet, jonkinlainen lievä kutina ihon alla.

4.

Valkoisia papuja tomaattikastikkeessa. Tölkeissä, jotka täytyy avata avaajalla, on vaaran tuntu. Kun avaajan pyörä kulkee vastentahtoisesti pitkin tölkin reunaa, se jättää jälkeensä epätasaisen, terävän helman, johon on helppo loukata itsensä. Tässä tölkissä on jotakin arvokasta, varjelemisen arvoista, ulkokuori tuntuu sanovan. Jotain, millä voi käydä kauppaa. Papuja.

5.

Tapahtuman ja teon välinen ero neuvottelukysymys, mutta milloin olen viimeksi istunut neuvottelupöydän ääreen, itseäni vastapäätä? Aikuisuus tapahtuu.

6.

Haluaisin tuntea kauhua, mutta all I got is this lousy eksistentiaalinen lievä epämukavuuden tunne. Kun selaa Hesaria, ajattelee usein, että kauhu olisi tunteista se perustellumpi. Se olisi jotain.

Ikään kuin jokin olisi kiinni, eikä kukaan osaa avata sitä enää. Jonkinlainen sisällä kasvava paine. Käymisprosessi tai bakteerien aineenvaihduntakaasut. Ne työntävät periksiantamattomiksi tehtyjä seinämiä. Haluan tehdä jotain, ennen kuin jotain peruuttamatonta tapahtuu.

7.

Oliko Samsan todellinen tragedia tosiaan se, että hän heräsi jäätävänä loisena, vai se, että hänet nähtiin sellaisena? Hän ei niinkään menettänyt ihmisyyttään kuin kaupunkilaisuutensa, kansallisuutensa, sukupuolensa, kulttuurinsa, työnsä. Luulisi, että monet loiset – jäätävät tai muut – elävät täysin onnellista elämää, jos niiltä ei aleta vaatia sisua, ryhtiä, vuokraa ja allekirjoituksia.

8.

Valmistusvirheet tekevät tuotteista yksilöllisiä. Ne vedetään takaisin. Se näkyy ikävällä tavalla osinkojaossa.

9.

Ihailen fysiikan järkähtämätöntä kykyä ilmentää eri lainalaisuuksia erilaisilla mittasuhteilla, piilottaa näennäinen yhteensovittamattomuus tasaisten pintojen alle. Kun katson tätä tölkkiä, sen sisällä olevat pavut tomaattikastikkeessa pysyvät vakaina ja johdonmukaisina. Samalla – ei edes pinnan alla, vaan pinnan sisällä – elektronin sijainnit ovat laskettavissa vain todennäköisyyksinä. Miten pinta voi pysyä niin vakaana, vaikka sen sisällä rymyävät käsittämättömät voimat? En ymmärrä, vaikka teen sitä samaa. Enkä ole ainoa.

10.

Otetaan toisenlainen tarina:

Eräänä päivänä Gregor Samsa heräsi jäätävänä valkoisia papuja tomaattikastikkeessa -tölkkinä. Hän nousi ylös sängystään ja meni töihin kello viiden junalla. Kukaan ei vaikuttanut kiinnittävän häneen mitään huomiota, muttei hän voinut olla varma, oliko kyse pelkästä kohteliaisuudesta, vai onko hän aina näyttänyt muiden mielestä tölkiltä. Aluksi hänen oli hiukan vaikeaa keskittyä työhönsä, tölkkikeho tuntui vieraalta, mutta jo pian hänen uusi kokemusmaailmansa oli sulautunut osaksi jokaista aistia ja ajatusta, eikä sitä osannut enää erottaa omaksi, erilliseksi kokemuksekseen. Se oli umpinaista olemassaoloa, sen taustakohina.

11.

Jokaisessa katseessa on tragedian alku. Katseen reuna ei ole abstrakti raja vaan terä, ja se leikkaa iiriksen muotoisen palasen maisemaa kuin tölkinavaaja. Palan reunat ovat niin terävät, että niitä on käytetty jopa giljotiineissa; niillä on suoritettu vivisektioita valistusajan kabineteissa.

12.

Töihin mennessäni pelkään usein, että juuri tänä päivänä huono työergonomiani kostautuu, jokin johdonmukaisuudessani naksahtaa peruuttamattomasti ja vuodan valkoisia papuja tomaattikastikkeessa satulatuolilleni, lattioille. Joutuisin sairaalaan ja joku joutuisi siivoamaan jäljet. Ajatus hävettää. Tapahtuma kuitenkin tuntuu vääjäämättömältä.

13.

Ei ole väärin nähdä itseään muissa, jos on ensin muistanut nähdä muut itsessään.

14.

Töiden jälkeen Samsa meni museoon rauhoittumaan. Hän kävi usein museossa, kun hänen tahtotilallaan ei ollut kirkasta päämäärää. Siellä hän oli huomaavinaan jotain epätavanomaista maalausten katseissa. Se sama taustakohina, jatkuva, jatkuva lievä epämukavuus. Olemiseen sisäänleivottu vaiva. Hän katsoi tarkkaan hahmojen silmiä, ja oli näkevinään niissä tomaattikastiketta.

15.

Se on yhdentekevää, kuinka monta kertaa tölkki on avattu ja sisältö syöty. Tölkki aina palaa kaupan hyllylle samanlaisena, ja se täytyy ostaa takaisin itselleen. En ihaile maailman kykyä ilmentää näitä lainalaisuuksia, koska tuntuu siltä, että ne eivät ole maailman lainalaisuuksia. Ne ovat jonkun muun lakeja, olemisen infrastruktuureja.

Niin kauan kuin tölkillä on käyttötarkoitus, se ei voi olla vapaa.

16.

Ehkä taiteen edessä voimme ihailla ehkä-sanaa, asettaa se viimein jalustalle. Kokonaiset hallit on omistettu erilaisille ehkille, käytävät, huoneet. Miten monta ovea siinä sanassa onkaan, se aukeaa minne vain. Harvassa paikassa on niin monta ovea auki kuin ehkässä, harvassa sanassa on tällainen viileä läpiveto.

17.

Ehkä on mitäjossin masentunut kaksonen.

18.

Samsa oli kiivennyt vuorelle. Hänen muodonmuutoksestaan oli jo kuukausia, ja paljon oli ehtinyt tapahtua. Prosessit hänen sisällään olivat muuttaneet elon sietämättömäksi. Paljon oli tapahtunut, mutta mitään ei ollut tehty. Nyt hän oli viimein ottamassa ohjat käsiinsä. Hän katsoi maisemaa, sen läpi, repi pois etikettinsä ja hyppäsi alas. Ensimmäiset hänen kehoonsa kohdistuneet iskut tekivät ainoastaan lommoja tölkin paksuun teräkseen, mutta jossakin vaiheessa yksi, sitten toinen kohta antoi periksi. Sisus levisi kaikkialle huojentuneen ulvahduksen saattelemana.

Samsan kuolema näkyy ikävällä tavalla hänen työnantajansa bonuksessa, kun työntekijä joudutaan korvaamaan ilman varoitusaikaa.

19.

On surullista, että tämä on se tapa, jolla kuvittelen tölkkisamsan lopun. Siinä on jotain samaa näköalattomuutta kuin lapsena, kun äidinkielen tunnilla tappoi kaikki tarinansa päähenkilöt.

20.

Mitä jos joku olisi rakentanut maailman samsoille kaupungin? Tai nähnyt hänet, ei loisena tai paputölkkinä, ei tuotteena tai jonkinlaisen ilmiön edustajana, vaan ihan vaan nähnyt? Leikannut häneen katseellaan pienen viillon, antanut paineen tulla yhtenä suhahduksena ulos.

21.

Kun maailma saavuttaa lakipisteensä ja keinahtaa sen yli. Täystuho, eikä tölkinavaajia enää ole. Papupurkista tulee jotakin muuta, jotakin sietämätöntä. Se ei enää palaa kauppoihin, jos sen saa auki ja kierrättää – kierrätysasemilla ei työskentele ketään. Tölkki on vanha ja sen seinämät ovat paksut. Siinä on lommoja – vahingossa tulleita ja epäonnistuneita avausyrityksiä.

Lopulta siitä tulee lupaus: Ruokkisin sinut, jos voisin. Rakastaisin sinua, jos voisin. Se on sillä tavalla kaunis kuin koomassa olevat ihmiset ovat, täynnä sydämen kammioissa uinuvia tulevaisuuksia.

22.

Terä muuna kuin tuhon voimana: lääkärin skalpelli leikkaussalissa, biologin siimaleikkuri saastuneella ranta-alueella, varttajan puukko, ehkä kuviosakset, varmasti lempeys.

23.

Ehkä kun tämä tölkki päätyy museoon satojen vuosien päästä, kuraattorit katsovat sitä ja sanovat: Siinä todella on kaunis, lähes myyttinen entisaikojen artefakti, rakkauden ja hoivan ja ravitsemuksen symboli. Ihmiset eivät avanneet sitä kulttuurisista syistä, vaan lahjoittivat tölkin aina eteenpäin jollekin tärkeälle ihmiselle. Se oli kuin kiertolahja.

24.

Ihmiset muistavat Sampon ja rakastavat käyttää sitä vertauskuvana milloin millekin rahantekosuunnitelmalle. He kuitenkin herkästi unohtavat, että Sampo-myytti on myytti puutteen synnystä eikä yltäkylläisyydestä. Kaikissa mytologioissa, joissa esiintyy Sampo tai Sampon kaltainen esine, se myös katoaa tai tuhoutuu, ja sen tuho tuo puutteen mukanaan.

25.

Näen tölkille toisenlaisenkin tulevaisuuden: se on metsässä puun juuressa, ruoste on syönyt siihen reikiä, ja nyt siirat ja jäätävät loiset majailevat siinä, syövät lahoavaa aikaa, suojelevat kirvoja. Olisi röyhkeää sanoa, etteikö tämä ole käyttötarkoituksen mukaista toimintaa – olla siirojen kaupunki, gregorsamsojen polis.

26.

”Mitäjos tehtäis jotain tänään? Oltais vaa ja katottais toisiamme?”

Siinä on radikalismin siemen.

27.

Jos katse on terä, se voi olla myös työkalu.

Ja vaikka himoitsen tölkinavaajaa, se mitä tarvitsen nyt on hyvä kylvölapio.

28.

Kokeillaan uudestaan:

                             Eräänä aamuna Gregor Samsa heräsi jäätävänä Sinänä.

 

 

 

*

Susinukke Kosola (Daniil Kozlov) on pietarilaissyntyinen, Turussa asuva kirjoittaja ja kirjallisuusalan sekatyöläinen. Häneltä on julkaistu kolme runokirjaa ja yksi esseistiikkaa, runoutta ja säeromaanimuotoa yhdistävä genrehybridi. Hänet tunnetaan myös runouteen ja yhteiskunnalliseen kirjallisuuteen keskittyvän Kolera-kollektiivin perustajana, lavarunoilijana, sekä kansallisen Runografi-hankkeen päätoimittajana.

SVE

28 FRAGMENT OM ÖPPNANDEAV BURKAR 


1.

Det är detsamma hur många gånger man har öppnat en burk om man alltid gjort det med verktyg. Ifall man inte gjort verktyget själv har man inte heller öppnat burken själv. Med en sån logik har ingen gjort nånting på länge. Det verkar ändå följdriktigt, fast allas kalendrar hela tiden är fulltecknade.

2.

Nuförtiden är verktyget för burköppningen, fliken, inbyggd i burklocket. Burkarna öppnas, de töms och återvinns, men bara i passivum. Det är så enkelt, det bara sker. Som när man vaknar klockan sju fast man har glömt att sätta väckarklockan på ringning.

3.

Åh, Kafkas lilla Gregor Samsa! Tänk att vakna som en fasansfull parasit med hela världen upp och ner. Så var det då. Lyckligtvis händer det inte längre. Människorna vaknar varje morgon, glider ur sina Ikeasängar ner på sina laminatgolv, promenerar till toan, kollar ryggen i spegeln men hittar inga liggsår. Märkligt. Någonstans måste de finnas. De spirande vingarna, som en vag klåda under huden.

4.

Vita bönor i tomatsås. I burkarna man behöver konservöppnare till finns en känsla av fara. När öppnarens hjul motvilligt tar sig längs burkens kant, lämnar det efter sig en ojämn, vass rand som man lätt skadar sig på. I denna burk finns något värdefullt, värt att värna om, tycks det yttre skalet säga. Det är nånting man kan köpslå med. Bönor.

5.

Skillnaden mellan händelse och handling är en förhandlingsfråga, men när har jag senast satt mig vid förhandlingsbordet mitt emot mig själv? Vuxenhet äger rum.

6.

Jag ville kunna känna skräck, men all I got is this lousy känsla av lätt existentiell olust. När man bläddrar i Hesari tänker man ofta att skräcken är en av de mer motiverade av känslorna. Det vore ändå något.

                      Det är som om något var stängt, och ingen kunde öppna det längre. Ett slags tryck som växer inifrån. En jäsningsprocess eller gaser från bakteriers ämnesomsättning. De trycker mot burkens orubbliga väggar. Jag vill göra något innan något oåterkalleligt sker.

7.

Var Samsas egentliga tragedi faktiskt att han vaknade som en fasansfull parasit, eller var det att han sågs som en sådan. Han förlorade ju inte sin mänsklighet, men nog sin urbanitet, sin nationalitet, sitt kön, sin kultur, sitt arbete. Man kunde tro att många parasiter – de fasansfulla och de andra – lever ett fullständigt lyckligt liv ifall man inte börjar avkräva dem sisu, ryggrad, hyra, underskrifter.

8.

Fabriksfelen gör produkterna till individer. De dras tillbaka. Det syns på ett tråkigt sätt i dividenden.

9.

Jag beundrar fysikens omutliga kompetens att uttrycka lagbundenheter i olika proportioner, dölja en skenbar inkompatibilitet under en slät yta. När jag betraktar burken är bönorna i tomatsåsen inuti fortsättningsvis stabila och stringenta. Samtidigt är elektronernas positioner – inte under ytan utan i ytan – bara kalkylerade sannolikheter. Hur kan det vara så lugnt på ytan fastän den innehåller sådana ofattbara krafter? Jag förstår det inte, fastän jag beter mig likadant. Och jag är inte den enda.

10.

Ett annat exempel:

                      En dag vaknade Gregor Samsa som fasansfulla vita bönor i tomatsås – på burk. Han steg ur sängen och for till jobbet med klockan fem-tåget. Ingen verkade fästa uppmärksamhet vid honom, men han kunde inte vara säker på om det var av ren artighet eller om andra alltid hade tyckt att han såg ut som en burk. Till en början hade han lite svårt att koncentrera sig på sitt arbete, burkkroppen kändes främmande, men snart hade den nya erfarenhetsvärlden smält ihop med varje sinnesintryck och tanke, så att den inte längre gick att särskilja som en egen avskild erfarenhet. Den var en del av den kompakta existensen, dess bakgrundsbrus.

11.

I varje blick finns embryot till en tragedi. Blickens utkant är inte en abstrakt gräns, den är en egg, och den skär som en konservöppnare ut en bit av världen i form av en iris. Bitens kanter är så vassa att de har använts i giljotiner; med dem har man gjort vivisektioner i upplysningstidens kabinett.

12.

När jag går på jobb är jag ofta rädd för att just denna dag är dagen då min usla arbetsergonomi ska ta ut sin hämnd, något i min beskaffenhet knäcks utan återvändo och jag läcker ut vita bönor i tomatsås över sadelstolen och hela golvet. Jag skulle hamna på sjukhus och någon måste städa upp efter mig. Tanken får mig att skämmas.
Men händelsen känns ofrånkomlig.

13.

Det är inte fel att se sig själv i andra, om man bara först kommit ihåg
att se andra i sig själv.

14.

Efter jobbet gick Samsa på museum för att lugna ner sig. Han gick ofta på museum när hans vilja inte tycktes ha ett klart mål. Där tyckte han sig märka något ovanligt i målningarnas blickar. Det var samma bakgrundsbrus, ett ihållande, dovt obehag. En obehag inbakat i varat. Han tittade gestalterna noga i ögonen och tyckte sig se tomatsås.

15.

Det är detsamma hur många gånger burken öppnats och innehållet ätits upp. Burken återvänder alltid i samma skepnad till butikshyllan och måste köpas igen. Jag beundrar inte världens förmåga att visa på dessa lagbundenheter för det verkar som om de inte vore världens lagbundenheter. De är någon annans lagar, varats infrastrukturer.

                      Så länge burken har ett syfte kan den inte vara fri.

16.

Inför konsten kan vi kanske beundra ordet kanske, äntligen sätta det på piedestal. Hela hallar, korridorer, rum, är tillägnade olika kansken. Hur många dörrar finns det inte i det ordet, det öppnar sig åt alla håll! Sällan hittar man så många dörrar som i ett kanske, få ord har samma svala korsdrag.

17.

Kanske är den deprimerade tvillingen till Vad Om.

18.

Samsa hade klättrat upp på berget. Det hade redan gått månader sen förvandlingen och mycket hade hunnit hända. Processerna inom honom hade gjort livet outhärdligt. Mycket hade hänt, men inget hade gjorts. Nu grep han äntligen tyglarna. Han betraktade landskapet, genomskådade det, rev loss etiketten och hoppade. De första stötarna som träffade kroppen åstadkom bara bucklor i burkens tjocka plåt, men sedan gav den efter på en punkt och därefter på en annan. Innehållet flöt ut överallt, följt av ett skri av lättnad.

 

                      Samsas död gör ett tråkigt avtryck i arbetsgivarens bonus, eftersom ny arbetstagare måste tillsättas utan varsel.

19.

Det är sorgligt att jag föreställer mig slutet för konservburkssamsa så här. Där finns något av samma visionslöshet som när jag var barn och hade ihjäl alla personer i min berättelse under modersmålslektionen.

20.

Vad om någon hade byggt en stad till alla världens samsor? Eller sett honom, inte som parasit eller en burk med bönor, inte som produkt eller som representant för något fenomen, utan bara helt enkelt sett? Skurit ett litet hack i honom med sin blick, låtit trycket pysa ut i en enda suck.

21.

När världen nått sin höjdpunkt och tippar över. Harmageddon, och ingen burköppnare finns till hands. Burken med bönor blir något annat, något outhärdligt. Den återkommer inte till affären, om man kan öppna den och lämna i återvinningen – på återvinningsstationerna jobbar ingen längre. Burken är gammal och dess väggar är tjocka. Den har bucklor – tillkomna i misstag eller i misslyckade öppningsförsök.

Till slut blir den ett löfte: jag skulle ge dig att äta, om jag kunde. Jag skulle älska dig, om jag kunde. Det är vackert på samma vis som människor i koma, med hjärtkamrarna fulla av sovande framtid.

22.

Eggen som annan kraft än förödelsens: läkarens skalpell i operationssalen, biologens nätsax på den förorenade stranden, ymparens kniv, kanske siluettsaxen, ömsinthet,
definitivt.

23.

Om hundratals år när burken kommer på museum kanske kuratorerna tittar på den och säger: Där har vi verkligen en vacker, nästan mytisk artefakt från gångna tider, en symbol för kärlek, omvårdnad och näring. Människorna öppnade den aldrig, av kulturella orsaker, utan gav den vidare till någon viktig person. Som en vandringsgåva.

24.

Människorna minns Sampo som de älskar att använda som symbol för allehanda tjäna-pengar-planer. Men de glömmer lätt att Sampomyten är en myt om bristens uppkomst och inte om överflödet. I alla mytologier där Sampo, eller ett föremål som liknar Sampo, förekommer, försvinner det eller förstörs, och förstörelsen för med sig bristen.

25.

Jag ser också en annan framtid för burken: den ligger i skogen vid roten av ett träd, rosten har gnagt hål i den och gråsuggor och fasansfulla parasiter bor i den, äter den murknande tiden, blir loppornas fristad. Det skulle vara oförskämt att påstå att det inte är en ändamålsenlig verksamhet – att vara gråsuggornas stad, samsapolis.

26.

”Vad om? Ska vi göra nånting i dag? Bara vara och glo på varann?”

Där är radikalismens frö.

27.

Om blicken är en egg kan den också vara verktyg.

Och fastän jag suktar efter en konservöppnare är en bra trädgårdsspade
vad jag behöver nu.

28.

Vi testar en gång till:

En morgon vaknade Gregor Samsa som ett förfärligt Du.

 

*

Susinukke Kosola (Daniil Kozlov) är född i St. Petersburg och bosatt i Åbo. Hen verkar som skribent och litterär mångsysslare och har gett ut tre diktsamlingar och ett hybridverk med drag av essäistik, lyrik och versroman. Hen är också känd som grundare av Kolera-kollektivet som fokuserar på poesi och samhällskritisk litteratur, som estradpoet och huvudredaktör för Runografi, ett landsomfattande nätverk för poesi.

EN

28 FRAGMENTS ON OPENING CANS

1.
It makes no difference how many times you’ve opened a can, if you’ve always done it with tools. If you didn’t manufacture the tool yourself, you haven’t opened the can yourself, either. With this logic, no one has done anything in ages. It seems to make sense, even though everyone’s calendars are always full.

2.
These days the opening tool, called the tab, is built into the top of the can itself. Cans open, they are emptied and recycled, but only in the passive voice. It’s so easy that it just happens. Like waking up at 7 am without setting an alarm.

3.
Oh, poor little Gregor Samsa! To wake up as a horrible vermin, the whole world upside down. It was that kind of time. Thankfully, things like that don’t happen anymore. People wake up each morning, slide out of their Ikea beds onto laminate floors, walk to the bathroom, and check their backs in the mirror, but they find no bedsores. Strange. They must be somewhere. Constantly sprouting wings, some sort of slight tingle beneath the skin.

4.
White beans in tomato sauce. Cans that need a can opener have a sense of danger. When the little wheel of the device progresses unwillingly along the edge of the can, it leaves behind a sharp, uneven hem that can easily hurt you. There is something valuable about this can, something to preserve, the outer shell seems to say. Something to barter with. Beans.

5.
The difference between an event and an action is a matter of negoatiation; but when have I last sat properly at a table, across from myself? Adulthood occurs.

6.
I’d like to feel terror, but all I’ve got is this lousy feeling of slight existential discomfort. When I thumb through the news in Helsingin Sanomat, I often think that terror is the most justified of all feelings. That would be something. As though something were closed, and no one knew how to open it again. Some sort of growing internal pressure. Fermentation or the gases from bacterial metabolisms. They push against walls that were made to be unyielding. I want to do something, before something irreversible happens.

7.
Was Samsa’s true tragedy the fact that he woke up as a horrible vermin, or that he was perceived as one? He didn’t so much lose his humanity; instead he lost his urbanity, nationality, gender, culture, and job. You might think think that such vermin — horrible or otherwise — live completely contented lives, as long as no one starts demanding perseverance, poise, rent, or signatures.

8.
Manufacturing errors make products individuals. They are recalled. It reflects poorly in the distribution of dividends.

9.
I admire the unflinching ability of physics to typify various natural laws at different scales, to hide away the apparent incompatibility under smooth surfaces. When I look at this can, the beans in tomato sauce inside remain stable and consistent. Meanwhile — not even under the surface, but inside the surface — the locations of the electrons are measurable only as probabilities. How can the surface remain so stable, even when incomprehensible powers are thundering within? I don’t get it, even though I do the same thing, and I’m not the only one.

10.
Let’s take a different type of story:

One day Gregor Samsa woke up as a horrible can of white beans in tomato sauce. He got up from his bed and took the five-o’clock train to work. No one seemed to pay any attention to him, but he couldn’t be sure if it was due to courtesy or if people had always thought he looked like a can of beans. At first he found it hard to focus on his work, but soon his new experiential world had melded into his every perception and every thought, and he could no longer distinguish it as its own separate experience. It was a dead-end existence, background static.

11.
Every glance contains the seed of tragedy. The edge of a gaze is not an abstract border but a blade, and like a can-opener it slices a piece of the landscape the shape of an iris. The edges of the piece are so sharp that they’ve even been put in guillotines; they were used to conduct vivisections in cabinets, during the Age of Enlightenment.

12.
On my way to work I often fear that this is the day when my poor posture really gets me, something in my consistency snaps irreversibly and I bleed white beans in tomato sauce onto my saddle chair, all over the floor. I’d be rushed to hospital and someone would have to clean up. The thought makes me feel ashamed. The event still feels unstoppable, somehow.

13.
It’s not wrong to see oneself in others, if one has first learned to see others in oneself.

14.
After work, Samsa went to the museum to calm down. He often visited the museum when his willpower had no clear objective. There he thought he noticed something unusual in the portraits. That same background static; constant, constant slight discomfort. An ailment baked into being. He looked closely at the eyes of the figures, and he thought he saw tomato sauce in them.

15.
It makes no difference how many times the can has been opened and its contents eaten. The can always returns to the shop shelves as the same can, and you have to buy it back. I don’t admire the ability of the world to typify these natural laws, because it feels like they aren’t natural laws at all. They are someone else’s laws, the infrastructures of being. As long as a can has a purpose, it cannot be free.

16.
Perhaps with art we can admire the word maybe, finally place it on a pedestal. Entire concert halls have been dedicated to various maybes; corridors, rooms. How many doors that word contains; it opens up anywhere. Few places have as many doors as maybe, few words have such a cool breeze blowing through them.

17.
Maybe is the depressed twin of what if.

18.
Samsa had climbed up a mountain. It was some months since his metamorphosis, and lots of things had happened. The processes within him had made living unbearable. Lots had happened, but nothing had been done. Now he was finally taking matters into his own hands. He looked at the landscape, through it, tore off his labels, and jumped down. The first stikes his body sustained simply made dents in the thick metal of the can, but at some point one spot gave way, then another. The innards spilled everywhere, accompanied by a relieved howl. Samsa’s death reflects poorly in his employer’s bonuses, as an employee must be replaced without notice.

19.
It’s sad that this is the way I imagine the final moments of Samsa the Can. There’s the same horizonlessness as the child has who killed off all their protagonists in story-writing class.

20.
What if someone had built a city for all the Samsas of the world? Or seen him, not as a vermin or a can of beans, not as a product of the torchbearer of some cause, but just seen him? Cut a small incision into him with a look, let the pressure blow out in one great woosh.

21.
When the world reaches its apex and tips over it. Utter destruction, and no more can-openers. A can of beans becomes something else, something unbearable. It no longer returns to the shelf if it can be opened and recycled — no one works at the recycling stations. The can is old and its walls are thick. It becomes a promise: I would feed you, if I could. I would love you, if I could. In that way it’s as beautiful as sleeping people are.

22.
A blade as something other than a force of destruction: the surgeon’s scalpel in the operating room, the biologist’s trimmer in an infected region, the woodcutter’s knife, perhaps pattern scissors, definitely gentleness.

23.
Maybe when this can ends up in a museum hundreds of years from now, the curators will look at it and say: Here we have a beautiful, almost mythical artefact from ancient times; a symbol of love and nurturing and nourishment. People didn’t open it for cultural reasons, but always gifted the can foward to someone important to them. It was a gift that kept giving.

24.
People remember the Sampo and love to use it as a metaphor for all sorts of money-making schemes. They tend to forget, however, that the Sampo is a myth about the birth of scarcity, not abundance.

25.
I see another kind of future for the can: it’s in the forest at the foot of a tree, rust has corroded holes into it, and now isopods and vermin live inside it, eating time as it decays, protecting the aphids. It would be outrageous to say this wasn’t appropriate to its function — to be a city of isopods, a polis of Gregor Samsas.

26.
”What if we did something today? Just to be, and look at each other?”

That is the seed of radicalism.

27.
If the gaze is a blade, it can also be a tool.
And even though I crave a can-opener, what I really need now is a good planting shovel.

28.
Let’s try again:

One morning, Gregor Samsa woke to find himself transformed into a You.

 

*

Susinukke Kosola (Daniil Kozlov) is a writer and literary multitalent, born in St. Petersburg and living in Turku, Finland. Their published work includes three poetry collections and one genre hybrid that combines traits from essays, poetry, and lyrical novels. Kosola is also known as a spoken word poet, the editor of the national Runografi project, and the founder of the Kolera collective, which focuses on poetry and socially themed literature.

28 FRAGMENTS ON OPENING CANS

1.
It makes no difference how many times you’ve opened a can, if you’ve always done it with tools. If you didn’t manufacture the tool yourself, you haven’t opened the can yourself, either. With this logic, no one has done anything in ages. It seems to make sense, even though everyone’s calendars are always full.

2.
These days the opening tool, called the tab, is built into the top of the can itself. Cans open, they are emptied and recycled, but only in the passive voice. It’s so easy that it just happens. Like waking up at 7 am without setting an alarm.

3.
Oh, poor little Gregor Samsa! To wake up as a horrible vermin, the whole world upside down. It was that kind of time. Thankfully, things like that don’t happen anymore. People wake up each morning, slide out of their Ikea beds onto laminate floors, walk to the bathroom, and check their backs in the mirror, but they find no bedsores. Strange. They must be somewhere. Constantly sprouting wings, some sort of slight tingle beneath the skin.

4.
White beans in tomato sauce. Cans that need a can opener have a sense of danger. When the little wheel of the device progresses unwillingly along the edge of the can, it leaves behind a sharp, uneven hem that can easily hurt you. There is something valuable about this can, something to preserve, the outer shell seems to say. Something to barter with. Beans.

5.
The difference between an event and an action is a matter of negoatiation; but when have I last sat properly at a table, across from myself? Adulthood occurs.

6.
I’d like to feel terror, but all I’ve got is this lousy feeling of slight existential discomfort. When I thumb through the news in Helsingin Sanomat, I often think that terror is the most justified of all feelings. That would be something. As though something were closed, and no one knew how to open it again. Some sort of growing internal pressure. Fermentation or the gases from bacterial metabolisms. They push against walls that were made to be unyielding. I want to do something, before something irreversible happens.

7.
Was Samsa’s true tragedy the fact that he woke up as a horrible vermin, or that he was perceived as one? He didn’t so much lose his humanity; instead he lost his urbanity, nationality, gender, culture, and job. You might think think that such vermin — horrible or otherwise — live completely contented lives, as long as no one starts demanding perseverance, poise, rent, or signatures.

8.
Manufacturing errors make products individuals. They are recalled. It reflects poorly in the distribution of dividends.

9.
I admire the unflinching ability of physics to typify various natural laws at different scales, to hide away the apparent incompatibility under smooth surfaces. When I look at this can, the beans in tomato sauce inside remain stable and consistent. Meanwhile — not even under the surface, but inside the surface — the locations of the electrons are measurable only as probabilities. How can the surface remain so stable, even when incomprehensible powers are thundering within? I don’t get it, even though I do the same thing, and I’m not the only one.

10.
Let’s take a different type of story:

One day Gregor Samsa woke up as a horrible can of white beans in tomato sauce. He got up from his bed and took the five-o’clock train to work. No one seemed to pay any attention to him, but he couldn’t be sure if it was due to courtesy or if people had always thought he looked like a can of beans. At first he found it hard to focus on his work, but soon his new experiential world had melded into his every perception and every thought, and he could no longer distinguish it as its own separate experience. It was a dead-end existence, background static.

11.
Every glance contains the seed of tragedy. The edge of a gaze is not an abstract border but a blade, and like a can-opener it slices a piece of the landscape the shape of an iris. The edges of the piece are so sharp that they’ve even been put in guillotines; they were used to conduct vivisections in cabinets, during the Age of Enlightenment.

12.
On my way to work I often fear that this is the day when my poor posture really gets me, something in my consistency snaps irreversibly and I bleed white beans in tomato sauce onto my saddle chair, all over the floor. I’d be rushed to hospital and someone would have to clean up. The thought makes me feel ashamed. The event still feels unstoppable, somehow.

13.
It’s not wrong to see oneself in others, if one has first learned to see others in oneself.

14.
After work, Samsa went to the museum to calm down. He often visited the museum when his willpower had no clear objective. There he thought he noticed something unusual in the portraits. That same background static; constant, constant slight discomfort. An ailment baked into being. He looked closely at the eyes of the figures, and he thought he saw tomato sauce in them.

15.
It makes no difference how many times the can has been opened and its contents eaten. The can always returns to the shop shelves as the same can, and you have to buy it back. I don’t admire the ability of the world to typify these natural laws, because it feels like they aren’t natural laws at all. They are someone else’s laws, the infrastructures of being. As long as a can has a purpose, it cannot be free.

16.
Perhaps with art we can admire the word maybe, finally place it on a pedestal. Entire concert halls have been dedicated to various maybes; corridors, rooms. How many doors that word contains; it opens up anywhere. Few places have as many doors as maybe, few words have such a cool breeze blowing through them.

17.
Maybe is the depressed twin of what if.

18.
Samsa had climbed up a mountain. It was some months since his metamorphosis, and lots of things had happened. The processes within him had made living unbearable. Lots had happened, but nothing had been done. Now he was finally taking matters into his own hands. He looked at the landscape, through it, tore off his labels, and jumped down. The first stikes his body sustained simply made dents in the thick metal of the can, but at some point one spot gave way, then another. The innards spilled everywhere, accompanied by a relieved howl. Samsa’s death reflects poorly in his employer’s bonuses, as an employee must be replaced without notice.

19.
It’s sad that this is the way I imagine the final moments of Samsa the Can. There’s the same horizonlessness as the child has who killed off all their protagonists in story-writing class.

20.
What if someone had built a city for all the Samsas of the world? Or seen him, not as a vermin or a can of beans, not as a product of the torchbearer of some cause, but just seen him? Cut a small incision into him with a look, let the pressure blow out in one great woosh.

21.
When the world reaches its apex and tips over it. Utter destruction, and no more can-openers. A can of beans becomes something else, something unbearable. It no longer returns to the shelf if it can be opened and recycled — no one works at the recycling stations. The can is old and its walls are thick. It becomes a promise: I would feed you, if I could. I would love you, if I could. In that way it’s as beautiful as sleeping people are.

22.
A blade as something other than a force of destruction: the surgeon’s scalpel in the operating room, the biologist’s trimmer in an infected region, the woodcutter’s knife, perhaps pattern scissors, definitely gentleness.

23.
Maybe when this can ends up in a museum hundreds of years from now, the curators will look at it and say: Here we have a beautiful, almost mythical artefact from ancient times; a symbol of love and nurturing and nourishment. People didn’t open it for cultural reasons, but always gifted the can foward to someone important to them. It was a gift that kept giving.

24.
People remember the Sampo and love to use it as a metaphor for all sorts of money-making schemes. They tend to forget, however, that the Sampo is a myth about the birth of scarcity, not abundance.

25.
I see another kind of future for the can: it’s in the forest at the foot of a tree, rust has corroded holes into it, and now isopods and vermin live inside it, eating time as it decays, protecting the aphids. It would be outrageous to say this wasn’t appropriate to its function — to be a city of isopods, a polis of Gregor Samsas.

26.
”What if we did something today? Just to be, and look at each other?”

That is the seed of radicalism.

27.
If the gaze is a blade, it can also be a tool.
And even though I crave a can-opener, what I really need now is a good planting shovel.

28.
Let’s try again:

One morning, Gregor Samsa woke to find himself transformed into a You.

 

*

Susinukke Kosola (Daniil Kozlov) is a writer and literary multitalent, born in St. Petersburg and living in Turku, Finland. Their published work includes three poetry collections and one genre hybrid that combines traits from essays, poetry, and lyrical novels. Kosola is also known as a spoken word poet, the editor of the national Runografi project, and the founder of the Kolera collective, which focuses on poetry and socially themed literature.