Gunnel Wåhlstrand
Muistikartat
Teksti: Selina Kiiskinen
Alkuperäisen englanninkielisen tekstin on tilannut ja julkaissut Independent Art Fair huhtikuussa 2025.
”En ajattele sitä tekniikkana – vaan pikemmin niin, että kehitän jotakin. Samalla tapaa kuin pimiössä, aluksi on pelkkää valoa ja sitten vähitellen tummennan asioita. Teen samaa muotoa satoja kertoja, mutta joka kerran hieman tummempana. Toistan jokaista yksityiskohtaa kunnes lopulta todella tunnen kuvan. En maalaa asioita tummiksi heti, vaan jatkan niin kauan, että opin kuvan ulkoa… että olen ollut siellä ja ymmärtänyt sen; tehnyt siitä omani. Siitä tulee minun paikkani.” [1]
Näin Gunnel Wåhlstrand kuvaili mustemaalaustensa vaatimaa tarkkaa ja huolellista taiteellista prosessia vuonna 2016. Taiteilijan valokuvantarkkojen ja kuitenkin runollisten teosten edessä ei voi muuta kuin lumoutua. Wåhlstrandin tuotantoon kuuluu muotokuvia, interiöörejä, maisemia ja luontotutkielmia, usein veden ja salaperäisesti hohtavan valon ääreltä. Yhden maalauksen toteuttaminen vie noin puoli vuotta ja taiteilijan määrällisesti niukkaan tuotantoon lukeutuu 54 maalausta viimeisen 23 vuoden ajalta. Pitkäjänteisen toiston kautta Wåhlstrand luo lumoavan kauniita maailmoja, joista välittyy tunne intensiivisestä läsnäolosta.
Gunnel Wåhlstrand kohtasi ensimmäisen kerran musteella ja vedellä maalattuja teoksia opiskellessaan Tukholman Kuninkaallisessa taidekorkeakoulussa. Silloin museossa nähty Marlene Dumasin Jesus Serene (1994) teki häneen valtavan vaikutuksen, ja hän tunsi heti voimakasta halua ottaa tämä kiehtova ilmaisumuoto haltuunsa ja työskennellä sen parissa.
Menetelmä, jonka hän nykyään hallitsee täydellisyyteen saakka, on äärimmäisen vaativa ja hidas, eikä jätä pienintäkään sijaa virheille. Kosketettuaan paperia musteen jälki on pysyvä ja muuttumaton. Teosten valot, varjot ja sävyt niiden välillä syntyvät musteen kylläisyyden, lukuisten läpikuultavien maalauskerrosten ja tyhjänä hohtavien alueiden yhteispelinä. Tietoisuus virheliikkeen riskistä auttaa taiteilijaa keskittymään.
Wåhlstrandin ateljee sijaitsee hänen kotinsa vierellä saarella Tukholmassa. Työskentelytila on täysin yksityinen sillä hän vaalii intiimiä suhdetta kuva-aiheeseensa. Taiteilija ei halua kertoa tai paljastaa keskeneräistä maalaustaan muille, koska uskoo että se uhkaisi koko prosessia. ”Minulle ateljee on melkein pyhä – henkinen tila, jollainen jokaisella pitäisi olla,” hän kertoo, ja nuo sanat tuovat mieleen Virginia Woolfin vaikuttavan tekstin Oma huone. Mielleyhtymä taiteilijoiden välillä etenee molempien teosten psykologisiin ulottuvuuksiin ja siihen, kuinka meren liikkeet voivat heijastaa sisäistä maailmaa.
Musiikilla on erityinen rooli Gunnel Wåhlstrandin taiteellisessa prosessissa, eikä hän koskaan maalaa hiljaisuudessa. Työhuoneellaan hän kuuntelee usein jotain tiettyä kappaletta tai levyä, kovaan ääneen ja toistolla. Taiteilija kertoo, että musiikki sysää häntä eri suuntiin, auttaa virittymään maalaamiseen ja ohjaa työn etenemiseen liittyviä valintoja. Varhaisen elektronisen musiikin säveltäjät, kuten Wendy Carlos, Delia Derbyshire ja Daphne Oram, esiintyvät usein hänen soittolistallaan. Klassisen musiikin saralla Wåhlstrand sukelsi ensin barokin maailmaan siirtyen sittemmin romantiikan ajan säveltäjiin, kuten Mahleriin ja Bruckneriin.
Klassisen musiikin palkitsevuus ei ole aina ollut taiteilijalle itsestään selvää. Hän oppi arvostamaan sitä aikuisena, ja ylistää hetkeä, jolloin “jotain tapahtuu aivoissa” ja monimutkainen sinfonia aukenee. Tällainen sitoutuminen ja sinnikkyys – uppoutuminen johonkin, mikä aluksi vastustaa ymmärrystä – on keskeistä Wåhlstrandin taiteellisessa prosessissa. Oikoteitä ei ole.
Musiikin ja kuvataiteen toistaan inspiroiva vuorovaikutus voi kulkea molempiin suuntiin. Ruotsalainen musiikintekijä Britta Byström sävelsi vuonna 2020 teoksen Ink-Wash on Paper kahdeksalle muusikolle ammentaen inspiraationsa seitsemästä Gunnel Wåhlstrandin maalauksesta. Byströmiä puhutteli erityisesti Wåhlstrandin teosten melankolinen tunnelma ja valon ja pimeän erityinen suhde: tunne valosta, joka loistaa maalaamattomista kohdista. Byström käyttää kaiuntaa ilmiön musiikillisena vastineena, kuvaten pitkään viipyillä resonansseilla maalaamattoman valkoisen vaikutelmaa.
”Valkoinen kiehtoo minua. Rakastan maalata sokaisevaa auringonvaloa ja kimallusta, koska ne maalataan valon ympärille. Pimeys ei pääse läpi, ja lopulta sokaistut jostain, mitä ei oikeasti ole olemassa. Se on kuin valoterapiaa, kuin fyysinen ilmiö. Sen jälkeen tuntuu kuin olisi ollut auringossa.”
– Gunnel Wåhlstrand 2
Wåhlstrand ammentaa aiheensa henkilökohtaisesta historiasta, perhevalokuvista ja viime aikoina myös omista valokuvistaan muistojen kyllästämiltä paikoilta. Yli vuosikymmenen ajan hänen taiteensa pyrki kurottamaan kohti poissaolevaa isää, joka riisti henkensä Wåhlstrandin ollessa vasta vuoden ikäinen. Isän kuolema oli perheessä vaiettu aihe, ja jo lapsena Wåhlstrand kiinnittyi vanhoihin perhekuviin ymmärtääkseen isäänsä paremmin. Näistä kuvista tuli hänen taiteellisen tuotantonsa perusta – jolla hän teki läpimurtonsa heti valmistumisnäyttelyllään vuonna 2003.
Wåhlstrandin aikaa vievä työskentelytapa kumpuaa syvästä tarpeesta viipyä ja uppoutua perhevalokuvien maailmaan. Hän työskentelee suuressa mittakaavassa tunteakseen itsensä pieneksi kuva-aiheiden rinnalla. Hänen maalauksensa tuntuvat ylittävän ajan ja paikan rajat, kietoen yhteen eri sukupolvien katseet, joiden välillä on vallinnut etäisyys ja kaipuu. Surumielisin silmin katsova poika esiintyy kuvissa isänsä, eli taiteilijan isoisän, valokuvaamana. Osa perhevalokuvista on puolestaan taiteilijan oman isän ottamia, ja niiden kautta Wåhlstrand omaksuu isänsä katseen – nähden esimerkiksi rakkauden, jota tämä tunsi taiteilijan äitiä kohtaan. Lopulta jokaisessa maalauksessa on läsnä taiteilijan oma katse. Hitaasti ja periksiantamattomasti hän rakentaa valokuvien maailmoja uudelleen, kuin kooten palapeliä isänsä menneisyydestä.
Vasta pitkään näiden teosten valmistumisen jälkeen Wåhlstrand ymmärsi käsitelleensä myös äitiään ja omia tunteitaan häntä kohtaan, valmistautuen tiedostamattaan vääjäämättömään menetykseen. Siitä huolimatta hän päästi surun ja tunteet valloilleen vasta vuosia äidin kuoleman jälkeen, minkä seurauksena syntyi tarve palata maalatun äidin pariin.
Viimeisimmissä teoksissaan Wåhlstrand on siirtänyt katseensa Ruotsin länsirannikolla sijaitsevan saaren luontoon ja maisemiin. Paikka on sama, joka toistuu monissa hänen tutkimissaan perhevalokuvissa – saari, jossa hän vietti lapsuutensa kesät ja jonka kallioilla hänen oma tyttärensä nyt kiipeilee. Tällä kertaa Wåhlstrand on itse kameran takana, napsimassa nopeita kuvia kännykällään lähes huomaamattaan, samalla kun hän viipyilee hetkessä.
Vasta myöhemmin, ateljeensa hiljaisuudessa, Wåhlstrand valitsee huolellisesti kuvista ne, jotka puhuttelevat voimakkaimmin. Hän rajaa sommitelmaa, säätää valoa ja kylläisyyttä ja alkaa vähitellen muuntaa kuvaa maalaukseksi. Suurennettaessa pikselöityvä digitaalikuva toimii väylänä muistiin, ei niinkään yksityiskohtiin, antaen maalatun maiseman kehittyä syvästi henkilökohtaiseksi, sisäiseksi tilaksi.
“En tiedä, mikä juuri tässä paikassa koskettaa minua niin syvästi, mutta se tuntuu ikuisemmalta kuin mikään muu. Ajassa mitattuna olen viettänyt pidemmän jakson maalatulla saarella kuin todellisella, fyysisellä. Kun ajattelen paikkaa, en enää tiedä, kummasta versiosta on kyse”.
– Gunnel Wåhlstrand 3
[1] ‘Through Time and Space, a conversation between Gunnel Wåhlstrand and Bronwyn Griffith’, Gunnel Wåhlstrand. Exhibition catalogue no. 45, Magasin III Museum & Foundation for Contemporary Art, Art and Theory Publishing, Stockholm, 2017.
2 ‘Tor Billgren: Absence and Resonance. A Conversation with Gunnel Wåhlstrand and Britta Byström’, liner notes of Britta Byström: Ink-Wash On Paper. A Piece inspired by Seven Paintings by Gunnel Wåhlstrand. For Eight Musicians, 2025, vinyl record, edition of 250.
3 ‘Gunnel Wåhlstrand at Andréhn-Schiptjenko, Stockholm, Sweden, 2023’, p11, https://www.andrehn-schiptjenko.com/usr/library/documents/main/artists/30/gw_portfolio_2024_lr.pdf (accessed 21 March 2025)