1800-luvun lopulla perustettu Puolalanpuisto on alusta asti tarjonnut kodin lukuisille eläin- ja kasvilajeille, joista ihmisen näkökulmasta toiset ovat olleet tervetulleempia kuin toiset. Vanhat puistosuunnitelmat, valokuvat ja lehtikirjoitukset valottavat puiston monilajista menneisyyttä. Ne kertovat lajienvälisistä kohtaamisista, puiston käyttöön liittyvästä neuvottelusta sekä ihmisen suhtautumisesta kaupunkiluontoon.
Turulle tunnusomaiset puistot ja vanhat puut ovat tärkeä osa kaupungin kulttuuriperintöä ja viihtyisyyttä. Tämän päivän vehreän kaupunkikuvan perusta luotiin tuhoisan Turun palon (1827) jälkeen vahvistetulla Engelin asemakaavalla, joka ohjasi istuttamaan tonttien rajoille ja katujen varsille puita tulipalojen leviämisen estämiseksi. Puolalanmäki jätettiin rakentamatta kaupungin muiden kallioisten mäkien tavoin. Varhaisissa valokuvissa näkyvät rinteet ovat paljaat ja puuttomat. Jos puita onkin mäellä kasvanut, ovat lähialueiden asukkaat todennäköisesti keränneet ne polttopuiksi.
1800-luvun Euroopassa noussut puistoinnostus levisi vuosisadan lopulla myös Turkuun. Rakentamattomat kalliomäet tarjosivat luontevia paikkoja kaupunkivihreälle ja kukkulat istutettiin puistoiksi vaiheittain vuosisadan lopulla. Puolalanmäellä työt aloitettiin vuonna 1889. Ensimmäinen kymmenvuotiskausi puistoa rakennettiin vähitellen ja ilman varsinaista suunnitelmaa. Rinnalla kulkenut taidemuseohanke otti harppauksen eteenpäin vuonna 1895 Dahlströmin veljesten rahalahjoituksen myötä ja muutamaa vuotta myöhemmin kaupunginpuutarhuri Oskar Gauffin laati puistosuunnitelman, jossa museo on jo asemoitu kutakuinkin nykyiselle paikalleen (Plan för Puolalabergets plantering i Åbo 1897). Gauffinin puistovisiota ryhdyttiin toteuttamaan heti seuraavana vuonna.
Turun taidemuseo valmistui vuonna 1904 ja puiston ensimmäinen rakennusvaihe saatiin päätökseen seuraavana vuonna. Sitä ennen mäelle oli ajettu hevosvoimin lukemattomia kuormia täytemaata ja istutettu satoja puita, pensaita ja perennoja. Kesällä 1903 istutettiin sanomalehti Uuden Auran mukaan pari sataa koivua, metsälehmusta, saarnipuuta, vaahteraa, leppää ja jalavaa sekä noin kolmesataa lähes viittäkymmentä eri lajia edustavaa pensasta. Vastavalmistunutta museorakennusta ympäröi varsin avara maisema ja hentoiset puuntaimet.
Istutuksiin valikoituneet kasvilajit kertovat aikakauden luontoarvoista ja kauneusihanteista. Kansallisromantiikan hengessä lajistoon valikoitui kotoperäisiä puulajeja, kuten kuusia, mäntyjä, koivuja ja metsälehmuksia. Eurooppalaisten esikuvien ihailusta kertovat lukuisat jalot lehtipuut.
Museon edustan istutuksista keskusteltiin toisinaan kaupunginvaltuustossa asti. Museon edustalle kaivattiin puita, mutta uuden taidemuseorakennuksen pelättiin jäävän lehvästöjen taakse piiloon. Vuonna 1911 Aurakadun varteen istutettiin kaupunginvaltuuston päätöksellä lehmuskujanne. Edelleen puiden kasvua rajataan säännöllisellä lehdestämisellä, minkä ansiosta näkymä ei peity vehmaimpaankaan vuodenaikaan.
Varhaisten kukkaistutusten lajikirjosta saa käsityksen lähinnä lehtikirjoituksissa, joissa kerrotaan puistossa kasvaneen 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla ainakin syreeneitä ja kultasade-pensaita. Vuosisadan loppupuolella laadituissa istutussuunnitelmissa mainitaan useita eri pensaita japaninhappomarjasta kurtturuusuun ja perennoja saksankurjenmiekasta katinminttuun ja kevätvuohenjuureen. Kukkaistutuksiin valittiin kauniina pidettyjä lajeja.
Eurooppalainen puistokulttuuri toi kaupunkiin palan luontoa ensisijaisesti hyödyksi ja iloksi ihmiselle. Puistoilla nähtiin terveysvaikutuksia, sillä niiden ajateltiin ennaltaehkäisevän koleran ja tuberkuloosin kaltaisten tautien leviämistä. Puiden ja kasvien uskottiin myös puhdistavan ilmaa katupölystä. Puistot suunniteltiin herrasväen ajanviettopaikoiksi, jotka kutsuivat joutilaaseen kuljeskeluun ja oleskeluun. Tämän päivän Puolalanpuistossa voi eläytyä 1900-luvun alun kävelykulttuuriin, sillä puistokäytävien reitit mukailevat suurelta osin Gauffinin alkuperäissuunnitelmaa.
Vuosien saatossa Puolalanpuiston kasveista, erityisesti puista, tuli kaupunkilaisille tärkeitä. Puiston hoitotoimenpiteistä ja istutuksista kirjoitettiin säännöllisesti lehdissä. Uutiskynnyksen ylittivät myös erikoisesti kukkivat pensaat ja puiston koivut, kun niihin tuli silmuja epätavallisiin aikoihin. Myös myrskyjen kaatamista puista ja pensaista kirjoitettiin; esimerkiksi lokakuussa 1933 Turun Sanomat uutisoi myrskyn kaataneen puistossa suuren puun ja lennättäneen kookkaan sireenipensaan juurineen mäeltä.
Puistopuut ja niissä näkyvä vuodenaikojen vaihtelu inspiroivat myös runollisiin ulostuloihin. Vuonna 1947 kirjailija Aune Hiisku kertoi Turun Sanomissa ystävänsä runoilija Kaarlo Sarkian Turun vuosista ja yhteisistä kävelyretkistä. He vierailivat muun muassa Puolalanpuistossa, ”jonka vaahterat olivat keltaisen vihreitä ja niiden kukat tuoksuivat hunajaisina.” Hiisku pohti, kirjoittiko Sarkia kauniin Kevätelegia-runonsa juuri tästä puistosta. Runossa kuvaillaan, kuinka ”[h]ohtavat talojen harjat niinkuin hiillokset. Puistossa vaahterasarjat hehkuvat keltaiset.” Åbo Underrättelsen puolestaan kertoi laulaja, laulunopettaja Hanna Blomstedtin ihastelleen Puolalanpuiston ”säihkyvään valkoiseen huurrepukuun” pukeutuneita puita. Lehtijutun kirjoittaja kuvaili, kuinka hän ja Blomstedt menivät ”puistoon seisomaan loiston keskelle ihastuneina, hiljaisina. Hanna sanoi vain hiljaa: “Kiitos, hyvä Jumala, että olet luonut jotain näin kaunista”.
Puolalanpuisto rakennettiin ihmistä varten, mutta kaikkia sen ihmiskäyttäjiä ei aina ole arvostettu samalla tavalla. Lumisina talvina puiston rinteet ovat olleet suosittuja mäenlaskupaikkoja. Vuonna 1925 kaupunginpuutarhuri harmitteli Turun Sanomissa sitä, että puiston sembramännyt ovat ”alhaalta paljaat, oksat pois taitetut.” Syyllisiksi nimettiin lapset, jotka eivät väistäneet puita viilettäessään pulkilla ja kelkoilla mäkeä alas.
Puiston nurmikenttiä on pidetty arvossa ja vaalittu huolella. Turun Sanomat kuvaili toukokuussa 1911 Puolalanmäkeä alueeksi, ”jossa nurmet aikaisesta keväästä syysmyöhään viheriöivät ja satalukuiset pensaat sekä puut varjostoineen muistuttavat enemmän maaseutumaisemaa kuin kaupunkipuistoa.” Nurmikkoa huollettiin ja tarpeen mukaan lannoitettiin ja kylvettiin uudelleen. 1900-luvun alkupuoliskolla Turun puistoissa työskennelleet puistonvartijat pitivät nurmialueita silmäteränään ja estivät ihmisiä kulkemasta nurmikolla aitaamalla niitä piikkilangalla. Puistovahdit puuttuivat aidanylityksiin, eivätkä sallineet lasten leikkiä nurmella. Nurmikoiden tallaajia jopa pidätettiin 1910-luvulla.
Puolalanpuisto on ollut lähikorttelien koirien suosima ulkoilualue läpi historiansa. Tuon tuosta koirat ovat myös herätelleet keskustelua siitä, ketä varten puisto oikeastaan on ja kenellä on lupa oleskella siellä lajityypillisin tavoin. Nimimerkki ”Hundägaren” raportoi vuonna 1938 Åbo Underrättelserissä saaneensa kaupunginpuutarhurin vihat niskoilleen hänen koiransa tehtyä tarpeensa Puolalanpuistossa pensaan juurelle. Puutarhurin mukaan koiria kuului kävelyttää kadulla, ei puistossa. Tänä päivänä koirat ovat puiston oikeutettuja käyttäjiä siinä missä ihmisetkin.
Kaupungin kasvu ja ympäristössä tapahtuvat muutokset ovat vaikuttaneet myös Puolalanpuiston lajistoon. Toiset lajit ovat hävinneet, kun taas toiset ovat muuttuneet satunnaisista piipahtajista tutuiksi naapureiksi. Maaliskuussa 1934 Uusi Aura uutisoi Puolalanpuistossa tavatusta epätavallisesta vieraasta. Kyseinen lintu, mustarastas, oli harvinainen koko Länsi-Suomessa, eikä lajia tavattu yleisesti kaupungeissa. Uutisen mukaan yksilön vierailu puistossa kuvasti mustarastaan muutosta ”arasta metsälinnusta rohkeaksi puistojen asukkaaksi.” Urbaaneiksi mielletyistä lajeista esimerkiksi pikkuvarpunen on kelpuuttanut kaupungin pesimäpaikakseen vasta noin 40 vuotta ja sepelkyyhky reilut 30 vuotta.
Viime vuosien harvinaisin vieras Puolalanpuistossa lienee alkuvuonna 2025 Puolalanpuiston laidalla sijaitsevan Park-hotellin takapihalle eksynyt ahma. Mediahuomiota saanut petoeläin oli outo vieras puistossa. Villejä petoeläimiä ei mielletä kaupunkipuistojen vieraiksi saatikka asukkaiksi, vaikka niitä on kaupunkien alueilla aina aika ajoin vieraillut.
Kaupunki puistoineen näyttäytyy ihmisille luotuna paikkana, jossa muiden eläinten ja kasvien tulisi palvella ihmisen viihtymistä. Puisto nähdään siis enemmän ”kaupunkina” kuin ”luontona”, mutta monet luonnonvaraisetkin eläimet, kuten linnut elävät kaupungeissa ja niiden puistoissa. Vaikka kaupunkipuisto on pitkälti ihmisen kontrolloimaa tilaa, on se myös monien eri eläin- ja kasvilajien paikka, halusimme sitä tai emme.
_
Heta Lähdesmäki on ympäristöhistoriaan ja kulttuuriseen eläin- ja kasvitutkimukseen erikoistunut historioitsija Turun yliopistosta. Puolalanpuiston monilajista historiaa -artikkeli pohjaa keväällä 2025 puistossa järjestettyyn kävelykierrokseen.
